Lotta Hintsan koskettava tarina uupumuksesta ja rohkeudesta sanoa ääneen minä en jaksa
Kuinka vaikeaa on sanoa ääneen: “Minä en jaksa”? Lotta Hintsa – Miss Suomi 2013, vuorikiipeilijä ja entinen glamourmaailman keulakuva – tietää sen tuskan omakohtaisesti. Hän on ollut nainen, joka puurtaa, loistaa ja toimii tukena muille, mutta nyt hän astuu esiin ilman filttereitä, ilman hymyilevää kulissia. Hän tekee jotakin rohkeampaa kuin kiipeäminen 8000 metrin korkeuteen: hän näyttää haavoittuvuutensa.
Uupumus, joka hiipi hiljaa
Kauneus ja Terveys -lehdelle antamassaan haastattelussa Lotta kertoo uupumuksesta, joka ei tullut äkillisesti, vaan hiipi hiljaa. Se vei mukanaan arjen valintojen voiman:
- Mitä tänään syön?
- Mitä puen ylleni?
Väsymys muuttui lamaannukseksi. Se tuttu nimi julkisuudessa ei enää pysynyt kaiken kontrollissa – eikä tarvinnutkaan pysyä.
“Burnoutin pahinta ei ole se, että on loppu. Se on se tunne, kun ei osaa päättää enää edes, mitä tilaa ruokalistalta,” Lotta sanoo. Se kiteyttää kaiken – ihminen, joka on tottunut selviytymään myrskystä ja jyrkiltä rinteiltä, ei enää jaksanut pukeutua.
Tukena läsnä oleva suhde
Onneksi Lotan rinnalle on astunut joku, joka osaa ottaa tilanteen haltuun, kun hän ei jaksa. Uusi elämänkumppani, muusikko Sebastian Rejman, on ollut enemmänkin kuin puoliso:
- Hän nappasi sen sinisen villapaidan kaapista.
- Hän sanoi: “Tämä riittää tänään.”
Hän näkee Lotan, ei suorittajaa. Hänelle Lotta saa olla rauhassa – ilman rooleja, ilman suorituksia.
Ihmissuhde, joka ei kantanut
Vastakohtana uudelle suhteelle on Hintsan aiempi kihlaus yhdysvaltalaisen vuorikiipeilijän Don Bowien kanssa. Alku vaikutti elokuvamaiselta:
- Kaksi kiipeilijää, kaksi sielua vuorilla.
- Yhteinen päämäärä, liitto luotu huippuja tavoitellen.
Lopulta kuitenkin kävi ilmi, että kyse oli kahdesta eri maailmasta. Kihlasormus jäi lavuaarin reunalle eleenä: en pysty enää.
Omien rajojen tunnustaminen
Silti Lotta ei syytä. Hän puhuu siitä, miten helposti ottaa itselleen toisten tarpeet, huolet ja odotukset:
“Minuun saa nojata kovaa,” hän sanoo – kaunis, mutta raskas lause. Kuinka pitkään voi olla kaikkien tuki, jos ei koskaan itse saa nojata?
Rehellisyys ilman kiiltoa
Hintsan tarina ei ole tavallinen selviytymiskertomus. Se ei julista voittoa eikä voitonriemua, vaan myöntää raskaan taipaleen uupumuksen syvyyksiin. Hän ei tarjoa kiillotettua somekuvaa, vaan näyttää hetken, jolloin ei päässyt sängystä ylös.
Tarinassa on kuitenkin toivoa. Kun moni pitäisi kulissia yllä, Lotta purki omansa. Hän ei tehnyt sitä näyttävästi, vaan hiljaa, rehellisesti. Hän otti rohkeimman askeleensa – sisäänpäin. Hän pysähtyi, kuunteli itseään ja sanoi: nyt on minun vuoroni.
Suurin vuori löytyy sisältä
Tämä ei ole tarina sankaruudesta uutisotsikoissa. Se on kertomus siitä, kuinka nainen – unohtamatta itseään – löytää peilistä taas ihmisen, ei pelkkää suoritusta. Ja juuri siksi tämä on tärkeämpää kuin yksikään fyysisesti valloitetuista huipuista.
Joskus jyrkin ja vaikein vuori ei olekaan ulkopuolella – se on sisällä. Se on se hetki, kun uskaltaa sanoa ääneen: “Minä en jaksa.” Ja juuri silloin alkaa todellinen nousu.
Se, jos jokin, on rohkeutta.
