Jenni Vartiainen loistaa näyttelijädebyytissään elokuvassa Rakkautta ja virtahepoja

Muistatko sen hetken, kun kuulit Jenni Vartiaisen äänen ensimmäistä kertaa? Kuin salama iskisi suoraan sydämeen – hiljainen, mutta voimakas värähdys. Nyt tuo sama ääni löytää uuden muodon. Ei kai kukaan olisi uskonut, että seuraavaksi näemme hänet valkokankaalla, näyttelijänä, paljaana kameran edessä. Mutta totta se on.

Debyytti valkokankaalla

Jenni Vartiainen astuu uuteen rooliin elokuvassa Rakkautta ja virtahepoja. Tämä ei ole vilkaisu kameran suuntaan tai ohimenevä repliikki – hän on yksi päähenkilöistä. Leena, hänen esittämänsä hahmo, saapuu Kreikkaan entisen puolisonsa häihin, joissa hymyillään, mutta kyynel pilkottaa silmäkulmassa.

Elokuva asettaa Leenan tilanteeseen, missä häähumu ja sydänsurut kulkevat käsi kädessä. Auringon lämpö, merituuli ja ouzo kirvoittavat esiin tunteet, jotka yrittävät pysyä piilossa. Mukana ovat myös Pihla Viitala ja Aku Sipola, mutta on selvää, että Valokeila etsiytyy Vartiaisen uudenlaiseen, rohkeaan tulkintaan.

Ohjaajana Dome Karukoski

Ohjauksesta vastaa Dome Karukoski, jonka elokuvissa ei kilistellä onnesta vaan ennemmin itkeskellään kylpyhuoneessa. Hänen linssinsä kautta juhlat saavat toisenlaisen merkityksen – todellisemman, karumman. Tällä kertaa käsikirjoittajana toimii Emmi-Liia Sjöholm, kirjailija, jonka tyyli on lähellä Sally Rooneyn nykykirjallisuutta: intiimi, rikottu ja kaunistelematon.

Mutta entä se virtahepo?

Kyllä, virtahepo mainitaan nimessä, eikä se ole sattumaa. Tämä ei ole pelkkä kielikuva, vaan muistutus siitä, miten suuria, painavia tunteita emme osaa nimetä tai kohdata. Ehkä virtahepo on kirjaimellinen. Ehkä se on vertaus siitä, mitä jätämme sanomatta. Tai ehkä elokuva haluaa välillä olla absurdi – uskaltaa olla rehellinen ja leikitellä rajojen kanssa.

Miksi juuri nyt – ja miksi Jenni?

Ehkä siksi, että nyt on oikea aika. Vartiainen ei ole pelkkiä radiohittejä. Hän on ollut koko uransa ajan kuin rivien välistä luettava novelli. Tämä rooli ei tunnu tähdätystä urapolulta vaan päinvastoin – rohkealta harha-askeleelta, joka vie syvemmille, epävarmoille vesille. Juuri siksi se on kiinnostava.

Tämä ei ole tulikuuma cameo. Tämä ei ole julkkiksen pikavisiitti kameran eteen. Tämä on siirtyminen uuteen – hauraaseen, rehelliseen ilmaisuun. Vähän kuin laulu, jota ei lauleta kauniilla äänellä, vaan sellaisella, joka ei peitä kipua.

Odotuksen arvoinen hetki

Rakkautta ja virtahepoja nähdään elokuvateattereissa vasta vuoden 2026 puolella, mutta odotus on jo alkanut. Tiedämme, että monet elokuvat unohtuvat, mutta toiset jäävät – koska niissä on säröjä, joihin valo tarttuu. Tämä saattaa olla yksi niistä.

Yksi asia, joka kannattaa muistaa

• Jenni Vartiainen tekee nyt jotain täysin uutta.
• Hän ei enää pelkästään laula – hän myös tulkitsee kameralle.
• Ja se tekee tästä hetkestä erityisen.

Tämä ei ole vain rakkaustarina. Tämä on muistutus siitä, että joskus meidän on kohdattava virtahevot ennen kuin voimme tanssia. Tai itkeä. Tai tehdä molempia samaan aikaan – ja tuntea olevamme elossa.

– Aino Järventausta
(Koska joskus viihde ei ole vain viihdettä, vaan sähköisku sydämeen)