Erika Vikman hurmasi Euroviisuissa – Suomen oma tähtiloisto valokeilassa
Jos Euroviisut olisivat Hollywood-elokuva, tämä vuosi olisi kirjoitettu suoraan punaisella huulipunalla käsikirjoitukseen. Glitteriä, draamaa, showta ja sydämiä kirjaimellisesti lautaselle. Mutta kaiken tämän keskellä astui lavalle suomalainen tähdenlento, joka ei jäänyt pelkäksi vilahdukseksi yön taivaalla.
Erika Vikman – tuo neonvaloin kehystetty femme fatale Kangasalta – ei suinkaan vain esiintynyt tämänvuotisessa kisassa. Hän pyyhkäisi lavan yli kuin myrskytuuli, täynnä tahtoa, tyyliä ja tinkimätöntä läsnäoloa. Ja vaikka finaalissa ei nähty kruunua hänen päässään, kääntyi valokeila silti kohti Suomea – ehkä harvinaisemmalla tavalla kuin vuosikausiin.
Ja se oli upeaa nähdä.
Vikman toi euroviisulavalle jotakin, mitä ei voi käsikirjoittaa tai taikoa PowerPoint-esityksestä tuotantopalaverissa. Hän toi jotain aitoa. Karismaa, paloa ja tarinan, jota ei tarvinnut selittää – sen pystyi vain tuntemaan. Lavalla Baselissa ei nähty pelkkä kappale, vaan kokonainen elämäntilanne puettu diskopopiksi ja satiiniseksi itsepäisyydeksi. Ja mikä tärkeintä: Erika ei pyytänyt anteeksi. Hän tuli tullakseen nähdyksi.
Ehkä juuri siksi 11. sija tuntuu niin ristiriitaiselta – kuin Audrey Hepburn olisi unohdettu Oscar-ehdokkuudesta Roman Holidayn jälkeen vain siksi, ettei Hollywood ollut vielä valmis. Mutta niin kuin Hepburnin legendaarisuus ei koskaan riippunut yhdestä palkinnosta, niin ei Vikmaninkaan jälki euroviisuhistoriassa katoa, vaikka pokaali ei vaihtanutkaan omistajaa.
Ja samaan aikaan, kun suomalaiset taputtivat Erikan rohkeudelle, yksi toinen tähtenä pidetty esitys putosi korkealta:
- Ruotsin edustaja KAJ – vedonlyöntien valettu voittaja – sijoittui neljänneksi.
- Expressen otsikoi dramaattisesti ja syytti skandinaavisia veljeskansoja petoksesta.
- Suomea ei unohdettu syyttävistä katseista – päinvastoin.
Mutta ehkä se kertoo enemmän siitä, kuinka vakavasti naapurissa kisailu otetaan – ja kuinka yllättävää olikaan, että nyt juuri Suomi oli se, joka sai kansainvälisen yleisön silmät palaamaan palolla.
Se, mitä Erika sai aikaan, on paljon enemmän kuin pelkkä pistesaalis. Hän:
- Käänsi kilpailun asetelmat päälaelleen.
- Tarjosi esityksen, joka vaati tilaa ja sai sitä.
- Pakotti yleisön ottamaan kantaa – ja vieläpä pitämään siitä.
Tämänvuotinen osallistuminen ei ollut keskinkertainen kompromissi tunnustusta varten – tämä oli rohkea, rehellinen läsnäolo. Ruotsalaisten viisugurun Tobbe Ekin sanat tiivistivät tilanteen: ”Suomalaiset voivat olla ylpeitä Erikasta.”
Sillä vaikka Erika Vikmanin kädessä ei tänä vuonna ollut mikrofoni voittoon, hänellä oli jotain muuta. Hänellä oli yleisön huomio ja kilpailun jälkeinen kunnioitus. Ja Euroviisuissa muistijälki on usein arvokkaampi kuin voitto: se ei katoa konfettisateen mukana.
Ehkä tämä ei ollut loppukohtaus, vaan vasta ensimmäinen näytös. Ehkä ensi vuonna Suomi ei enää vain opettele pärjäämistä muiden säännöillä – vaan asettaa omansa. Me voimme nähdä lavalla artistin, joka ei pelkää repiä huomiota itselleen.
Erika Vikman kirjoitti juuri viisutarinan, joka ei unohdu nopeasti.
Ja tiedättekö – minusta tuntuu, että päärooli on vielä tulossa.
