Euroviisut 2025: Itävallan voitto, Suomen yllätykset ja Erika Vikmanin värikäs paluu lavalle
Basel ei nukkunut. Eikä olisi edes ehtinyt. Viikonloppuna Sveitsin rauhallinen rajakaupunki muuttui glitterin, confettien ja korkean C:n taistelukentäksi, kun Euroviisut 2025 tanssittiin – tai lähinnä riehuttiin – loppuun asti. Välissä käytiin läpi sydänsurut, saksankieliset syanidilaulut ja sopiva määrä savukoneita. Ja kun savu hälveni – Itävalta seisoi jäljellä, voitonviisu soiden ja peilipallot silmissä välkkyen.
Se, että JJ:n kappale Wasted Love voitti, ei tullut täytenä yllätyksenä. Sähköinen, hiipivä, jopa vähän painajaismainen rakkaudentilitys oli kuin Kraftwerkin ja Lana Del Reyn ihmeellinen yön tummana syntynyt lapsi – kasvatettu teknoklubeilla ja lyyrisissä eroissa. Se ei suoraan pyydä sinua tanssimaan. Se pakottaa.
Mutta me suomalaisethan emme koskaan tuijota vain voittajaa. Ei, me katsomme – sydänsykkyrällä – mitä tapahtui meidän toivollemme. Erika Vikman veti lavalle ylpeästi Ich Komme -kappaleensa, sellaisella asenteella ja korsettikelpoudella, että MGM:n kultakauden diivat olisivat nousseet seisomaan. Mutta siltikään – ei tällä kertaa. 11. sija, 196 pistettä.
Mikä mätti? Eihän tässä ollut kyse lahjakkuuden puutteesta. Lavashow oli punaisena hohtava hekuma, paljettimekko kiilsi kuin newyorkilaisen drag klubin ensilava. Mutta joskus käy niin, että:
- tekniikka hinkkaa vastaan,
- pukuhuoneessa hermoilee joku muukin kuin artisti itse,
- ja tunnelma jää jonnekin Perminjoen ja Düsseldorfin väliin.
Tässä Euroviisukokemuksessa se, mikä kirkui voimaa, ei ehkä ollutkaan täysin varma itsestään.
Rinnalle kiilasi toinen suomalainen yllättäjä: KAJ. Kyllä, ne samat Vöyrin pojat, jotka tuntuvat välillä olevan enemmän kielileikkiä kuin pop-ryhmä. Heidän ruotsinkielinen, jouhikolla terästetty esityksensä nousi vaivihkaa suosikiksi – ja sijoittui komeasti neljänneksi.
Sanottakoon, että se on aikalailla parempi kuin mitä Ruotsi on viime vuosina saanut aikaan, ja sekin todennäköisesti säikähdyttää muutamaa mainospäällikköä Tukholman ytimessä.
Mutta mitä seuraavaksi? Me suomalaiset olemme mestareita siinä, että:
- juhlimme kuin voittajat silloin, kun olemme vain selvinneet
- ja suremme kuin hopeamitalistit silloinkin, kun ei koskaan luvattu voittoa.
Ja nyt, kaksi todella hyvää, muttei voitokkaasti päättynyttä vuotta putkeen: pitäisikö puhaltaa peli uusiksi?
Jos tästä jotain opitaan, niin se, että nyky-Eurooppa ei rakasta turvallisia kappaleita. Se rakastaa:
- säröjä
- monimutkaisia tunnelmia
- ja tuulahduksia sieltä kohtaa missä sydän särkyy ja tanssilattia tärisee.
Ehkä meidän pitäisi lähettää Nightwish discopuvussa, tai JVG kera oopperakuoron? Mitä hullumpi idea, sitä kuumempi peukutus Kreikan suunnalta.
Yksi asia on varma: eilisillan show ei ollut pelkkä laulukilpailu. Se oli spektaakkeli, eurooppalaiseen dekadenssiin kastettu iltavietto, jossa jokainen kappale oli kuin avoin kysymys – ja vastaus jäi yleisön päälle heitetyn konfettisateen varjoihin.
Juhlikaa tänään. Ottakaa lasillinen sen kunniaksi, että eurooppalainen pop pysyy hengissä — vaikkakin nykypäivänä se hengittää lähinnä savu- ja lasershow’n varassa. Ja ottakaa muistikirja esiin: ensi vuonna me tarvitaan jotain enemmän. Jotain, joka ei jää kylmäksi edes saksalaisessa stadionissa — eikä lavalla saa jäädä sekuntiakaan epäröimään, kuuluuko sinne.
Ja Erika? Hän palaa vielä. Hän ei ole nainen, joka antaa yhden mikrofoninpätkän määrittää itseään.
Aino Rinne
Viihdetoimittaja, jolla on paljetit sydämessä ja vaisto voiton hetkistä.
(Haluatko lisää Ainon viisunäkyjä, TikTok-kardinaaleja tai kulissien takaisia konnankoukkuja? Kerro vain, hänellä on aikaa ja mielipide kaikkeen.)
