Kalle ja Riina-Maija Palanderin hiljainen ero kiehtoo draamallaan ja arvoituksillaan

Kuvitellaanpa hetki: olet kotona, juot aamukahvia, kevätaurinko osuu ikkunalasiin, ja yhtäkkiä ovelle koputetaan. Mutta sieltä ei löydy kukkakimppua, ei rakastavaa puolisoa – vaan haastemies. Romanttista? Tuskin. Tässä vaiheessa tarina on enemmän Kaurismäkeä kuin Kauniita ja rohkeita.

Tätä kaikkea katsomme nyt, kun Kalle ja Riina-Maija Palanderin pitkä ja mutkikas suhde hivuttautuu kohti (ehkä) lopullista päätöstään. Mutta mikään ei ole suoraviivaista tässä näytelmässä. Tämä ei ole Hollywood-ero, jossa toisella on jo uusi heila ja toisella uusi ympyröihin sopiva tukka. Tämä on suomalainen ero; hiljainen ja hidas, mutta täynnä tunnetta.

Tarina sai virallisen alkunsa tammikuussa, kun Kalle – entinen alppihiihtotähti ja kameralle aina valmis isähahmo – jätti avioerohakemuksen. Paperit pistettiin liikkeelle, mutta siihen se sitten vähän niin kuin jäi. Nyt on huhtikuu, linnut laulavat ja purot solisevat, mutta virallinen prosessi ei etene. Tarinan mukaan haastemies on yrittänyt tavoittaa Riina-Maijaa, mutta tuloksetta. Harva hukkuu digitalisaation aikakaudella, mutta Riina-Maija on kuin kevätsumu – paikalla, mutta tavoittamattomissa.

Siinä missä virallinen yhteydenpito takkuaa, Riina-Maijan ääni ei ole kuitenkaan vaiennut kokonaan. Se löytyy Instagramista – ei huutavana päivityksenä tai dramaattisella selfielle, vaan mustavalkoisena muotokuvana ja runollisena lausahduksena: ”Pienin askelin takaisin.” Teksti kuin suoraan vanhasta päiväkirjasta. Talvi on ollut vaikea, mutta eteenpäin mennään. Ei krumeluureja, ei latteuksia. Vain hiljaista sisäistä puhetta, jota moni tunnistaa sielussaan.

Juuri se tekee tästä erosta jotain muuta kuin tabloidihuttu. Tämä on kuin katsoisi modernia ihmissuhdesarjaa, jossa kaikki tapahtuu puoliksi kameran ulkopuolella. Riina-Maija ei myy tarinaansa, vaan antaa vain vihjeitä – kuin Emily Dickinson, joka jätti merkintänsä laatikkomuistikirjaan ja kulki kukkamekossa vastaanpanematta kohinaa vastaan.

Yhdessä tarinassaan Riina-Maija siteeraa sanontaa: “Koirat haukkuu ja karavaani kulkee.” Siinä on jotain tyynen eurooppalaista, jotain elämää nähnyttä. Sanat kuin huulipunalla kirjoitettuna hotellin peiliin – kauniit, ohikiitävät ja osuvat.

Samaan aikaan Kalle-mies vaikuttaa olevan jälleen tilanteen päässä. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun eroa haetaan ja sitten vetäydytään.

Aiemmat tapahtumat:

• Vuonna 2021 ero oli jo melkein taputeltu – kunnes peruutettiin.
• Riitoja ja tunnepitoisia hakemuksia on nähty aiemminkin.
• Peruutukset ovat olleet yhtä tunteellisia kuin hakemukset itsessään.

Tällä kertaa vaikuttaa siltä, että näyttämö on jo pystytetty lopulliselle esitykselle. Vai onko? Riina-Maija ei kommentoi suoraan, mutta puhuu podcastissaan uudesta elämäntavasta – liikunnasta, paremmasta syömisestä ja hiljaisemmasta elämästä. Onko tämä uudelleensyntymistä vai vetäytymistä näyttämöltä, jonka valot alkoivat polttaa?

Tässä draamassa ei tunnu olevan yksiselitteisiä pahiksia tai sankareita. Vain kaksi ihmistä, yksi pitkä historia ja julkisuus, joka ei jätä ketään rauhaan. Riina-Maija tuntuu löytäneen jonkinlaista voimaa hiljaisuudesta, kun taas Kalle etsii yhä nuottia, jolla tämä näytelmä voisi päättyä kunnialla.

On jännittävää – ja hiukan surullista – katsella, miten yksityisestä tulee julkista. Ja miten vähäeleiset sanat voivat viiltää enemmän kuin huutaminen. Tämän avioerotarinan ei ole tarkoitus viihdyttää, mutta silti moni ei voi olla katsomatta.

Loppu ei ole vielä käsikirjoitettu. Mutta yksi asia on varma: olipa se haastemies, sometarina tai muistikirjan sivu, joka seuraavan kerran koputtaa tämän pariskunnan tarinan ovelle – me kuuntelemme.

Silmä tarkkana. Korva herkkänä välisanoille.
Ja sydän auki – niille, joilla sattuu.

– Lumi Mielonen
”Kaikki ei tarvitse olla äänekästä, että se tuntuisi.”