Tapani Kansan jäähyväiset Hietaniemessä – suomalaisen iskelmän legendalle viimeiset aplodit
Kevätaurinko hulmusi lempeästi Hietaniemen vanhan kappelin kivisten seinien yllä, kun Suomi hyvästeli yhden suurista. Perjantaina Tapani Kansa – tuo karismaattinen, herkkävireinen laulaja, joka ei koskaan tahtonut sulautua massaan – siunattiin tyylikkäässä, surumielisen kauniissa tilaisuudessa. Se oli kuin kohtaus vanhasta mustavalkoisesta elokuvasta: vähän hillittyä loistoa, paljon pidäteltyä tunnetta, ja lupaus, että muistot säilyvät aikaa pidempään.
Tapani Kansan jäähyväiset eivät olleet mikään pikakokous. Viisi tuntia kestänyt muistotilaisuus oli rauhallinen, syvä ja tuntuva – juuri sellainen kuin Kansa itsekin olisi toivonut. Kiirettä ei tunnettu; jokainen hetki sai viipyä, aivan kuten hänen musiikissaan, jossa jokainen sävel ja tauko kertoi jotakin tunteikkaan tärkeää.
Tilaisuudessa Tapanin henki tuntui leijuvan mukana. Hänen puolisonsa, näyttelijä Nina af Enehjelm, kertoi tunteneensa sen selvästi. Sen pystyi melkein näkemäänkin – ehkä Tapanin tuttu, lempeän vino hymy vilahti jossain valonsäteen laidalla, muistellen menneitä kappaleita ja rakkauden hetkiä, kuin elokuvallisen soundtrackin saattelemana.
Arvokas siunaus ja lämmin muisto
Siunauksen toimitti piispa Teemu Laajasalo, joka toi tilaisuuteen juuri oikeanlaista arvokkuutta: ei suurta show’ta, vaan hiljaista kunnioitusta elämälle, joka soi kovaa ja kauniisti.
Tapani Kansa kuoli maaliskuun lopulla sappirakkoleikkauksesta seuranneisiin komplikaatioihin. Hän oli 76-vuotias. Leikkauksensa jälkeen hän oli ehtinyt palata vielä kerran kotiin, mutta elämä – tai kenties kohtalo itse – kirjoitti lopulta toisenlaisen lopun.
Ja silti, jos jokin voisi lohduttaa, niin se, että kaikessa oli jotain suurta ja klassista – kuin niissä vanhan Hollywoodin tarinoissa, joissa sankari poistuu juuri ennen kuin suosionosoitukset lakkaavat kaikumasta. Kansa oli romantikko, mutta ei makeileva säveltäjä. Hänessä yhdistyivät:
- folk ja operetti,
- rock ja suomilyriikka
– vähän riitelevinä, vähän rakastavina, juuri niin kuin elämä parhaimmillaan.
Yksityiset jäähyväiset ja lupaus muistamisesta
Hautajaiset pidettiin yksityisinä, aivan niin kuin Tapani olisi halunnutkin. Hän ei koskaan hakeutunut suurten parrasvalojen alle, ei etsinyt juhlahumua. Hänen maailmassaan tärkeämpää oli, että laulut jäisivät ihmisten sydämiin, ei iltapäivälehtien otsikoihin.
Nina af Enehjelm kertoi myös, että jossain vaiheessa pohditaan suuremman muistokonsertin järjestämistä – sellaisen, jossa kaikki, joiden elämään Kansa lauloi tunteella, voisivat koota yhteen muistonsa ja kiitollisuutensa.
Ehkä silloin, kun musiikki nousee ilmaan ja yleisö hiljenee yhdessä hetkeksi, tuntuu kuin Tapani itse olisi taas paikalla – yhtä särkyvänä ja vahvana kuin aina ennenkin.
Tapani Kansan perintö
Tappio on todellinen, mutta niin on myös se lahja, jonka hän jätti jälkeensä. Tapani Kansa ei elä vain levyillä tai listoilla. Hän elää niissä hetkissä, kun suomalaiset:
- uskaltavat rakastaa liikaa,
- kaivata silloin kun ei pitäisi,
- laulaa mukana liian kovaa.
Ja juuri niistä hetkistä, kuten tiedämme, syntyvät aina ne kaikkein suurimmat, kauneimmat tarinat.
