The White Lotus kausi 3 rikkoo tabuja ja herättää kohun rohkealla sisällöllään
Jos Hollywoodilta on odotettu jotain, niin kykyä shokeerata. Skandaali ei siellä ole epätoivottu sivutuote, vaan polttoaine koko koneeseen. Ja jos joku osaa käyttää tätä koneistoa niin, että se vähän yskähtää – ehkä nyrjähtää – niin se on Mike White. Hänen luotsaamansa The White Lotus ei ole koskaan ollut sarja niille, jotka viihtyvät mukavuusalueella, ja nyt se on astunut harvinaisen liukkaalle pinnalle.
Sarjan kolmas kausi avaa ovensa uuteen paratiisimaisemaan – ja astuu suoraan sukuvikaiselle polulle. Ensimmäisessä jaksossa esitellään Ratliffien perhe, hienostohenkinen klaani, jossa pintakiilto alkaa nopeasti säröillä. Ja sitten, aivan kuin ohimennen – mutta silti täysin tarkoituksellisesti – ruutu täyttyy kohtauksesta, jota edes 1920-luvun kieltolakiaikojen elokuvaväki ei olisi uskonut näkevänsä: kaksi veljeä, Saxon ja Lochlan, päätyvät toistensa iholle tavalla, joka saa katsojan haukkomaan henkeä – eikä vain näyttelijäsuoritusten vuoksi.
Jos nimet eivät heti soita kelloja, niin selvennetään:
- Saxonia näyttelee Patrick Schwarzenegger – kyllä, Arnoldin poika.
- Lochlania tulkitsee Sam Nivola.
Kahden veljeksen välinen jännite alkaa kehittyä jo ensimmäisestä hetkestä. Katseet viipyvät liian pitkään, sanat jäävät sanomatta, ja ennen kuin Chloe (Charlotte Le Bon) ehtii sanoa “mikä kolmen kimppa?”, ollaan jo alueella, jossa Hollywood harvoin vierailee näin suoraan.
Totisesti, HBO tietää mitä se tekee. Ei tämä ole heidän ensimmäinen sisarus-rodeo:
- Game of Thrones nosti kulmia jo vuosia sitten.
- True Blood käveli kuin vampyyri suoraan syntien yöhön.
Mutta The White Lotus? Se ei vain flirttaile tabujen kanssa – se vetää huovan alta, sammuttaa valot ja sanoo: “Katso kunnolla nyt.”
Reaktiot eivät yllätä. X:ssä (eli entisessä Twitterissä) kiehuu. Eräs katsoja huutaa:
“Jonkun täytyy estää noita veljeksiä suutelemasta. En kestä enää yhtään insestikohtausta.”
Toinen taas, hieman vältellen, myöntää:
“Voimmeko palata takaisin veljesinsestiin? Tämä muu draama tuntuu vähän… meh.”
Kyynisempi voisi sanoa, että White käyttää halpoja temppuja. Shokkiarvoa. Mutta yhtä lailla voi argumentoida, että hän tekee juuri sen, mitä hyvä draama on aina tehnyt: näyttää meille asioita, joita emme mielellämme katsoisi – mutta joita emme pysty täysin kieltämäänkään.
Patrick Schwarzenegger, joka on kasvanut mediapelin ytimessä, on tottunut kohuihin. Hän puolustaa sarjan rohkeaa linjaa toteamalla:
“Mike puskee rajoja. Siksi hän on nero.”
Se ei ehkä hiljennä keskustelua, mutta se antaa sille kehyksen: tämä ei ole sattumaa. Jokainen kohtaus on tarkkaan harkittu isku mukavuusalueelle.
The White Lotus kolmas kausi ottaa seksuaalisuuden, perhesiteet ja vallan väkivallan – ja keittää niistä cocktailin, joka ei sisällä yksiselitteisyyttä, mutta sitäkin enemmän moraalista epämukavuutta. Se on kuin Fitzgerald ilman savua ja säihkettä – viipyilevä katse pimeyteen, jossa valo ei ole koskaan täysin himmennyt, mutta totuus ei enää tunnu mukavalta ajatukselta.
Joten voiko tällainen mennä liian pitkälle? Tarvitseeko sen edes?
Ehkä vastaus ei ole selvä. Ehkä juuri siinä on tämän sarjan voima. Jokainen jakso on kuin huolellisesti asetettu peili, joka heijastaa enemmän katsojasta kuin hahmoista – ja osoittaa, millaisessa maailmassa elämme. Synti on ehkä vanha tarina, mutta The White Lotus kertoo sen uudella tavalla – tavalla, jolla ei voi olla omia rajoja murtamatta.
Pidä siis kiinni viinilasistasi, kiristä kylpytakkiasi – ja valmistaudu siihen, että paratiisin palmujen alta löytyy tänä vuonna aivan uudenlainen Helvetti.
—
Aino-Liisa Vesalampi
Viihdetoimittaja, joka uskoo, että hyvä tarina syntyy vasta, kun joku uskaltaa mennä liian pitkälle.
