Euroviisut 2024 paljastivat viihteen ja politiikan ristiriidan – siksi Israelin voitto olisi ravistellut kaiken uuteen asentoon

Kuvittele hetki. Lavalla pyörivät tanssijat, konfetti sataa katosta, ja miljoonat ruudun ääressä joraavat olohuoneissaan kilpaa Euroviisu-finalistien kanssa. Show on käynnissä, kruununjalokivien lailla kimalteleva spektaakkeli, johon koko Eurooppa, ja vähän laajemminkin, takertuu kerran vuodessa. Mutta tänä keväänä kaikki tuo säihke tuntui enemmän silmäiltävältä sumuverholta kuin ilon merkiltä.

Jos maailma on teatteri – kuten Shakespeare joskus sanoi – niin Eurovision on sen ylinäytelty glam-kabaree. Ja tällä kertaa kulissit repsottivat niin, että niiden takainen ristiriita käveli suoraan lavalle. Lavasteet pettivät, ja jäljelle jäi moraalinen umpikuja, jota yritettiin peittää glitterillä.

Kun viihde kohtaa vallan

Tässä ristivalossa, jossa viihde kohtasi vallan ja tunne politiikan, ymmärrän täysin, miksi kollega Mikael Mattila kirjoitti Ilta-Sanomissa toivoneensa Israelin voittoa. Ei siksi, että kappale olisi ollut paras. (Spoiler: ei todellakaan ollut.) Vaan siksi, että se olisi ravistellut koko skeneä niin kovaa, ettei kukaan olisi voinut teeskennellä, että tämä oli vain laulukilpailu.

Ajattele, mitä se olisi tarkoittanut – Israel voittamassa juuri nyt, globaalin kohun ja palavan konfliktin keskellä. Se olisi ollut julma mutta rehellinen paljastus: että Euroviisut eivät ole olleet epäpoliittisia enää aikoihin. Se olisi ollut hetki, jolloin meidän olisi ollut pakko kohdata se tosiasia, että käsissä ei ollut pelkkä äänestysohjelma, vaan poliittisesti varjostettu PR-spektaakkeli.

Hurricane – symboli enemmän kuin kappale

”Hurricane”, Israelin edustuskappale, iski juuri siihen kohtaan, mihin viisujen nykyinen kipupiste osuu: se oli sekä taidokkaasti tuotettu popballadi että tarkoitushakuinen tarinankerrontaprojekti – rakennettu vetoamaan kansainväliseen sympatiaan maan hyvin kiistanalaisen tilanteen keskeltä. Kun ihmiset äänestivät sitä, he eivät äänestäneet vain musiikkia. He äänestivät osapuolia.

Mutta Euroviisuorganisaatio, EBU, halusi pitää kiinni vuosia toistetusta mantrasta: että kilpailu on epäpoliittinen. Se kuulosti tänä vuonna jo melkein vitsiltä – tai sitten 1980-luvun kotimaiselta propagandalta.

Siksi:

• yleisön buuaukset
• protestikylttien sensurointi
• ”hurraa-raidan” pakkosyöttö lähetyksessä

tuntuivat joltain ihan muulta – kuin Black Mirror -jaksolta, jossa maailman suurin viihdetapahtuma yrittää väkisin teeskennellä olevansa vain viihdettä.

Totuus makeiden kääreiden takaa

Jos Israel olisi voittanut, se olisi ollut kuin Judy Garland olisi napannut Oscarin samaan aikaan, kun studio työnsi häneen amfetamiinipiikin ennen kuvauksia. Kääre suloinen, sisältö karvas. Mutta tärkeintä: rehellinen. Se olisi paljastanut meille, kuinka paljon tänä päivänä viihdettä ohjaavat:

1. valtiolliset PR-koneistot
2. korkeiden tahojen päätökset
3. somessa vaikuttavat propagandaarmeijat

Se olisi avannut silmät.

Glitteri, joka peittää kivun

Mutta nyt? Nyt me saimme taas sen tutun vaaleanpunaisen shown, sen jossa kultapukuiset tanssijat olivat raivokkaan iloa ja yhteisöllisyyden ilmentymiä – vaikka maailma lavan takana paloi. Se oli show, joka yritti kivittää totuuden glitterillä.

Ja kenen show se oikeastaan oli?

Viisufanit ovat saaneet niskaansa paljon – ehkä ansaitsemattakin. Totta kai siinä on jotain ristiriitaista tuijottaa kirkassilmäistä poptähteä kilpaa kansainvälisen uutisvirran kanssa, jossa puhutaan siviiliuhreista, hallitusten toimista ja jakavasta väkivallasta. Mutta monet fanit tiesivät kyllä, mistä tässä on kyse. Kuten Mattila kirjoitti, he ymmärsivät, että viihde ei ole koskaan ollut irti todellisuudesta. Se joko peittää sen tai näyttää sen toisenlaisin värein.

Showsta arkireflektioon

Tänä keväänä Euroviisut eivät olleet pakoa arjesta – ne olivat osa arkea. Ne eivät tarjonneet haavetta, vaan heijastivat maailman, jonka halusimme ehkä unohtaa edes pariksi illaksi. Ja siksi – uskomatonta kyllä – Israelin voitto olisi ollut ravistuksen arvoinen. Se ei olisi ollut kaunista. Mutta se olisi ollut totta.

Sen sijaan saimme illan, jossa pop-säteily peitteli pelkoa ja epäselvyyksiä, jossa epäpoliittisuuden mantroja hoinut juhla muuttui kriisinhallintaharjoitukseksi.

Israel ei voittanut. Mutta eivät voittaneet viisutkaan. Niiltä meni särmä. Myös uskottavuus. Ja meille katsojille jäi popcornin ohella pala kurkkuun.

Koska joskus, vain joskus, skandaali olisi paljastanut enemmän kuin harmoninen kertosäe koskaan voi.

Aino Koivukoski kirjoittaa viihteestä, vallasta ja siitä, mitä tapahtuu kun vaaleanpunainen vaahtokarkki pettää. Hän ei seuraa punaista mattoa pelkästään mekkojen takia – ellei siinä näy veri.