Hetki lyö elokuva avaa Aurinkorannikon pimeän puolen suomalaisten unelmien murskaaja
Hetki lyö -elokuva tuo katsojan eteen suomalaisen aurinkorantaunelman, joka vaihtuu painajaiseksi hikisessä, rappeutuneessa maisemassa. J-P Valkeapään elokuva ei anna katsojalle helppoja hetkiä, vaan sukeltaa suoraan suomalaiseen melankoliaan ja kadotettuihin unelmiin.
Aurinkorannan varjoissa
Teneriffa esittää elokuvassa Fuengirolaa, joka toimii kuvitteellisena näyttämönä suomalaisille hahmoille, joiden elämä alkaa hajota reunoistaan. Halpa viina ja pirstaloituneet haaveet ovat arkipäivää, ja Valkeapää ei yritäkään maalata kauniimpaa kuvaa – päinvastoin, hän korostaa rosoja ja säröjä.
Päähenkilöt täynnä särmää
- Outi Mäenpää loistaa Marjaleenana – hahmona, johon kiteytyy elokuvan surumielisyys ja piilotettu kauneus.
- Johannes Holopaisen Vili on ikuinen lapsi, joka ei koskaan irtaudu äitinsä varjosta.
- Ilkka Heiskasen Mikko on viinan tuoksuinen antisankari, jonka olemus on hajoamisen partaalla mutta silti inhimillinen.
- Jukka-Pekka Palo tuo tarinaan rikospomo Maton hahmossa hiljaisen, vaivihkaisen uhan.
Rujon kauneuden maisema
Hetki lyö on rakennettu vahvan visuaalisen ja kerronnallisen tyylin varaan. Sen maailma on täynnä hikeä, vaseliinia, ylisulatettuja keskusteluja ja tukahtunutta inhimillisyyttä. Valkeapään linja on selvä – ei kaunistella, ei kevennetä.
Keskustelut ja teemat
Dialogi on rehellistä ja paikoin brutaalin suoraa. Hahmot käsittelevät vaikeita aiheita:
- Seksuaali- ja sukupuoli-identiteetin kipupisteet
- Elämänpettymykset ja kadotettu nuoruus
- Moraalin ja rikollisuuden hämärtyvä raja
Kaiken keskeltä löytyy ajoittain inhimillisyyden pilkahdus, joka tekee tarinasta entistä synkemmän – ja toisaalta aidomman.
Tyylillinen tinkimättömyys
Valkeapää jatkaa tuttua linjaansa: rajojen tutkimista ja ennakkoluulottomuutta. Siinä missä aiemmat elokuvat käsittelivät BDSM:ää tai ruumiillisuutta, Hetki lyö vie katsojan unelmien raunioihin ja tunteiden mutaan, jossa ei ole olemassa puhdasta valoa.
Elokuva joka ei lähde iholta
Hetki lyö ei yritäkään miellyttää kaikkia – se on tummasävyinen, lievästi groteski draamakomedia, joka jää mieleen vastenmielisyydestään huolimatta. Se on kuin nyrkinisku, joka ei satu heti, mutta jonka jäljet näkyvät vielä pitkään katsomisen jälkeen.
Se ei ole vain elokuva – se on herätys, muistutus, että jokaisen unelman varjossa piilee mahdollinen painajainen. Ja joskus, juuri siellä piilee myös totuus.
