Erika Vikman räjäytti Euroviisut femme fatale -tyylillään – suomalaisen diskodiivan esitys hurmasi Euroopan
Jos torstai-illan euroviisusemifinaalissa oli yksi hetki, jolloin koko Eurooppa pidätti hengitystään, se tapahtui, kun Erika Vikman astui lavalle turkki liehuen ja katse terävänä kuin film noir -elokuvan tappavalla sankarittarella. Suomi ei vain päässyt finaaliin – se tanssi sinne glitterin, draaman ja tappajien katseiden voimin.
Ei tarvitse olla Euroviisu-asiantuntija huomatakseen, että Erikan show oli kaikkea muuta kuin tavanomainen. Esitys oli kuin irti leikattu hetki Hollywoodin kultakaudelta, ajasta, jolloin tähdet eivät vain esiintyneet – he hallitsevat lavaa. Siinä, missä moni finalisti tyytyi hymyilemään kameralle, Erika liukui näkyviin kuin kohtalo itse ja kuiskasi yleisölle kahdella sanalla: ”Ich komme.”
Tuon lauseen jälkeen tapahtui jotain poikkeuksellista. Tunteiden tulva valtasi mantereita, mutta erityisesti saaret lännessä – Iso-Britannia herkistyi tavalla, jota harva osasi odottaa. Eräs brittikommentaattori liikuttui kyyneliin suorassa lähetyksessä. Kuka olisi uskonut, että suomalainen diskodiiva voisi näin täydellisesti murtaa tunnetusti pidättyväisten katsojien panssarin?
Erika Vikman ei ole vain artisti. Hän on aikamme femme fatale – vahva, aavistuksen uhkaava ja täynnä tarkkuutta, tietäen tarkalleen, milloin kääntää päänsä kameraan ja vilkaista kuin entistä rakastajaa – hetkessä, jossa yleisö istuu hiljaa kärpäsenä seinällä.
Illan kirkas tähti
Baselin torstai-iltana lavalla nähtiin monia esityksiä, mutta Erika erottui joukosta kuin salama pilvisellä taivaalla. Hänen rinnallaan finaaliin selvisivät seuraavat maat:
- Armenia
- Itävalta
- Kreikka
- Israel
- Latvia
- Liettua
- Luxemburg
- Malta
- Tanska
Yksikään näistä ei kuitenkaan sytyttänyt lavaa niin kuin Suomi – niin kuin Erika. He olivat lavasavu, Erika oli tulipalo.
Kohtalon numero
Lauantain finaalissa Erika esiintyy numerolla 13 – sama kuin Käärijällä edellisvuonna. Onko se sattumaa? Ehkä. Mutta Euroviisuissa sattumatkin maistuvat käsikirjoitetusta draamasta. Käärijän ”Cha Cha Cha” sai eurooppalaiset tanssimaan neonvihreiden ilmapallojen tahdissa kuin viimeistä päivää – jääkö Erikan ”Ich komme” mieleen yhtä pysyvästi?
Suomen illassa ei kuitenkaan loista vain yksi tähti. Mukana on myös ruotsalaisvahvistus KAJ, joka esiintyy numerolla 23. Tämä pohjoismainen ystävyys tai kilpailu, miten sen haluaa nähdä, voi olla hiljainen sivujuoni – ehkä lempeä napautus, joka tarjoaa katsojille lämpimän mutta latautuneen loppukäänteen.
Glitteriä ja diplomatiaa
Euroviisut eivät ole pelkkää säveltaidetta. Ne ovat alati vaihtuvaa diplomatian teatteria, jossa esiintyjät siirtelevät sydänten lisäksi myös valtioiden näkymiä. Jotkut laulavat näkyvyyttä itselleen, toiset paikkaa yleisön muistissa. Erika ei tyydy kumpaankaan. Hän tavoittelee kruunua.
Hänen esityksensä ei ole vain kappale. Se on monumentti – täynnä liikettä ja eleitä, mutta niin läheisiä, että hetken voisi luulla katsovansa intiimiä kohtausta pimeässä kamarissa. Siinä yhdistyvät suomalainen rohkeus ja queer-estetiikka tavalla, joka harvoin saa näin suuren yleisön eteen oikeudenmukaista näkyvyyttään.
”Ich komme” – enemmän kuin lause
Kun lauantaina finaalivalot syttyvät ja kamera liukuu Erikan kasvoihin, hän saattaa sipaista huulipunaa, kiristää turkissaan solkia, syventää katsettaan. Hän ei vain laula – hän julistaa. Ja hänen ”Ich komme” ei jää kappaleen yksittäiseksi säkeeksi.
Se on manifesti. Ja ehkä myös varoitus.
