Fathi Ahmed hyvästeli Tähdet tähdet lavan tunteikkaasti ja jäi katsojien mieleen
Joskus musiikki ei pelasta. Ei throwback-hitti, ei 90-luvun R’n’B-fiilis, ei edes se, että yleisö ihan aidosti tykkää sinusta. Show’ta voi vetää vaikka maailman reunalle, mutta silti voi kompastua viimeiseen nuottiin. Näin kävi koomikko Fathi Ahmedille Tähdet, tähdet -kisassa – ja oi, se oli juuri sitä televisiota, jossa nauru jää kevyesti kyynelten varjoon.
Me voitaisiin perinteisesti todeta, että ”Fathi joutui jättämään kilpailun”, mutta se tuntuu jotenkin alastomalta, kolkolta. Fathin putoaminen ei ollut pelkkä ilmoitus lähetyksen lopussa – se oli yksi niistä hetkistä, joissa tosi-tv muuttuu teatteriksi, typeräksi mutta totta olevaksi suurdraamaksi.
Lauantain jaksossa oli soul- ja R’n’B-teema, ja Fathi veti lavalle Amandan ja Blackstreetin ysärihitin Take Me There – sellaista nostalgisuutta, että siitä olisi voinut rakentaa omaa Spotify-kokoelmaa. Taustalla jammasi Disney-väen veroinen meininki, ja lavalla oli rutkasti 90-luvun charmia. Mutta yleisö ei liikuttunut. Se katsoi, ehkä pää kallellaan, ehkä vähän hymyillen – mutta ei sydän täysin mukana.
Sosiaalisessa mediassa ei vaikuttanut siltä, että Fathin esitys olisi osunut hermoon. Kommentit olivat napakoita ja suoria:
- “Ei kyllä iskenyt tämä esitys.”
- “Eiköhän tätä hupailua ole tullut ihan tarpeeksi.”
- “Show’mies, mutta ääni ei vaan riitä.”
Fathi itse tiesi varmaan jo ennen viimeistä säettä, missä mennään. Kun häntä kiitettiin ja hyvästeltiin, hän ei yrittänytkään niellä pettymystä. Hän sanoi suoraan – väsyneesti, vilpittömästi – olevansa kiitollinen mutta täysin uuvuksissa. Sitten hän tiputti letkautuksen, joka jää taatusti ohjelman historiaan:
“Tähdet, tähdet -Squidgame, nyt se vaan osu.”
Ja rojahti teatraalisesti lattialle – juuri niin kuin koomikolla pitää, dramaattisesti, ironisesti, aidosti.
Tämä ei ollut pelkkä esiintyjän tippuminen. Tämä oli hetki, jossa muistutettiin: viihde ei ole pelkkää laulua tai nuotin puhtautta. Se on jotain paljon häilyvämpää – karismaa, yllätyksiä, tunnetta, hitunen hulluutta. Juuri sitä, mitä Fathi toi lavalle viikosta toiseen, kuin Andy Kaufman hyökkäämässä Saturday Night Liven lavalle – ei aina helppoa katsoa, mutta aina pakko nähdä.
Mutta nyt lava on avoin niille, joilla on enemmän musikaalista tulivoimaa. Semifinaaleihin matkaa nelikko, josta jokainen tarjoaa jonkinlaisen version timanttisuudesta:
- Mikko Töyssy
- Yasmine Yamajako
- Chike Ohanwe
- Nina Tapio
Nina Tapio on ollut ilmiömäinen: hän vaihtaa genreä kuin näyttelijä roolia ja tuntuu yhtä kodikkaalta soulissa kuin operetissa. Viime viikonloppuna hänen esityksensä oli kuin Adele olisi ottanut MF Doomin kanssaan yläfemman. Se ei ollut ainoastaan toimivaa – se oli taidetta.
Mutta takaisin Fathiin. Hän oli se koominen sankari, jolla oli oma paikka tässä tarinassa. Sellaisten hahmojen ei odotetakaan selviävän loppuun asti – mutta niiden poislähtö silti riipaisee. Hän vei mukanaan show’n kepeän osaston, sen puolen, jossa saa nauraa, hämmentyä ja miettiä hetken, että ehkä viihde saisikin tuntua välillä vähän oudolta.
Spotit sammuvat, mutta lavalle jää vielä hetkeksi kaihoisa vaitiolo. Se on se hiljaisuus, joka tulee, kun joku, joka oli hetken ajan vähän enemmän kuin totta, katoaa kulissien taakse.
Ensi viikolla kisa kiristyy – finaalipaikat ovat pöydällä ja tunnelma tiivistyy kuin vanhan Hollywood-musikaalin loppukohtaus. On kliseitä ja kyyneliä, ylläreitä ja ylävitosia. Mutta yksi ääni sinne tai tänne, ja taas joku hyvästelee lavan.
Tällä kertaa se oli Fathi. Oli hauska, oli hyvä. Mutta lavalla kuuluu nyt uusi ääni.
