Häyhä-elokuva nostattaa tunteita – myyttinen tarkka-ampuja valkokankaalla jakaa mielipiteet

Kuvittele tämä: suomalainen mies, yksin metsässä, henki huuruaa pakkasessa ja katse on kylmä kuin helmikuinen tuuli. Hän ei puhu, tuskin liikkuu, mutta hänen sormensa on liipasimella—varmana, vakaana. Tuo mies on Simo Häyhä, tarkka-ampuja, jonka legenda tunnetaan ympäri maailman nimellä ”Valkoinen kuolema”. Ja nyt hänen tarinansa tulee valkokankaalle.

Uusi elokuva Häyhästä on jo ennen ensi-iltaansa tehnyt sen, mitä harva kotimainen sotaelokuva onnistuu: se jakaa mielipiteet ja herättää tunteita. Elokuvasta ei keskustella vain kahvipöydissä, vaan se on aiheuttanut kiivasta väittelyä somessa, keskustelufoorumeilla ja historian harrastajien keskuudessa. Onko kyse historiallisesta kunnianosoituksesta, vai onko elokuva kiiltokuvainen sankarifantasia, joka pelkistää monimutkaisen miehen amerikkalaistyyliseksi toimintalegendaksi?

Ei mikään tavallinen sotaleffa

Elokuvan pääroolissa nähdään Jarkko Lahti—mies, joka hurmasi katsojat jo Hymyilevä mies -elokuvassa 2016 ja nappasi siitä Jussi-palkinnon. Tuolloin hän esitti nyrkkeilijää, nyt roolina on täysin toisenlainen hiljaisuuden mestari. Lahti ei vain näyttele Häyhää, hän hengittää hänen jokaisen pakkashuuruisen henkäyksensä, tuo esiin sisäisen maailman, jota ei voi sanoilla kuvata.

Mutta vaikka pääosan esittäjä saa suitsutusta, moni muu seikka elokuvassa herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Aloitetaan vaikka nimestä—”Häyhä”. Lyhyt, yksisanaisuus voi olla tyylikästä, mutta monet olisivat toivoneet suorempaa viittausta legendaariseen lempinimeen ”Valkoinen kuolema”. Se kun kantaa mukanaan samaa jäätävää voimaa kuin Häyhän katse lumisessa metsikössä.

Elokuvan tuottaja Mikko Jokipii on toppuutellut, sanoen nimen olevan vielä “mietinnässä”. Ehkä olisi aika päättää—ja päättäväisesti.

Kenen tarinaa kerrotaan?

Simo Häyhä ei ollut mikään huomiota hakeva sotasankari. Hän toimi pimeässä, liikkui varjoissa, ja ampui satoja laukauksia—jotkut sanovat yli 500, toiset arvioivat puolet siitä. Tarkkaa lukua emme ehkä koskaan tiedä, ja juuri siinä piileekin myytin voima. Hän teki, mitä tarvitsi, ja jätti muun historian varaan.

Tässä piilee myös se suuri haaste: voiko vaatimattomasta, hiljaisesta miehestä tehdä vaikuttavan elokuvan ilman, että hänet muutetaan kliseiseksi elokuvahahmoksi? Ja ennen kaikkea—pystyykö elokuva kietomaan katsojan hiljaisuuden ympärille niin, että varsinainen jännitys syntyy juuri puhumattomuudesta, ei toiminnasta?

Sosiaalisessa mediassa nähdään nyt kahden koulukunnan väittelyä:

• Toiset toivovat syvällistä, pohdiskelevaa sotakuvausta, jossa luonnon hiljaisuus ja sisäinen paine nousevat päärooliin.
• Toiset puolestaan odottavat veret seisauttavaa spektaakkelia, jossa tarkka-ampuja muuttuu suomalaiseksi John Ramboksi—vain hiljaisemmaksi.

Häyhä vs. Rambo – Kahden maailman tarinat

Ajatellaanpa tätä hetki: Hollywoodin Rambo on suurieleinen, kostonhimoinen eläjä, joka repii paitansa ja tykittää menemään. Häyhä… no, hän hengittää lumen läpi, jottei höyry paljasta paikkaa. Siinä missä Rambo huutaa maailmalle tuskaansa, Häyhä sulautuu siihen.

Silti molemmissa on jotain arkkityyppistä. Häyhä tarinan hahmona ei ehkä sovi perinteiseen toimintaelokuvan muottiin, mutta hän edustaa yhdenlaista modernia myyttiä—puhumattoman, mutta äärimmäisen tehokkaan yksilön, joka taistelee hiljakseen, mutta päättäväisesti, ja ennen kaikkea yksin.

Ohjaajaksi elokuvaan huhutaan kahta nimeä:

1. Jalmari Helander – tunnettu elokuvasta Sisu, väkivaltainen mutta visuaalisesti tyylitelty toimintaeepos.
2. Toni Kurkimäki – muistetaan Lapua 1976 -elokuvasta, joka käsitteli raskasta historiaa hienovaraisesti.

Molemmat voisivat viedä Häyhä-elokuvan eri suuntiin. Kumpi tiimi lopulta valitaan, saattaa määrittää aivan koko elokuvan hengen.

Juliste, joka puhuu—vai vaieten valehtelee?

Elokuvan ensi-ilta ei ole vielä edes koittanut, ja silti sen promomateriaali on jo nostattanut hämmennystä. Julisteessa komeilee käsinkirjoitettu nimi ”Häyhä”, ja väitetysti se ei ole vain taiteilijan harakanvarvas vaan itse Simo Häyhän oikea allekirjoitus. Moni on ottanut detaljin kunnianosoituksena, toisille se näyttää silmänkääntötempulta—yrittääkö elokuva näin peittää mahdollista tarinan liiallisen paisuttelua?

Yksi asia kuitenkin on varma: mitä ikinä elokuvaversio Häyhästä tarjoaakaan, se ei jää huomaamatta. Ja eikö se olekin osuvaa? Häyhä halusi elää varjossa, olla näkymätön – mutta nyt hänen nimensä loistaa julisteissa, ja maailmankin katse kääntyy Suomeen.

Loppusanat

Jos se olisi minusta kiinni, elokuvan nimeksi tulisi jotain runollisempaa—vaikkapa ”Hiljainen jäätuuli”. Mutta ehkä ”Valkoinen kuolema” myy paremmin. Kaava on tuttu: totuudessa pysytään juuri sen verran, että fiktio mahtuu ympärilleen ilman että se halkeaa.

Yksi asia silti on selvä: nyt on suomalainen hiljainen mies nousemassa suureen valokeilaan. Ja samalla me kaikki joudumme kysymään: kuinka suuren tarinan hiljaisuus voi kantaa?

— Ilona Saarinen
Viihdetoimittaja, joka tietää mitä kulisseissa tapahtuu – ja kertoo sen niin, että jäät kuuntelemaan.