Herra Ylpön hiljainen valinta rakkauden ja isyyden välillä koskettaa syvältä
Jos Herra Ylpön elämä olisi elokuva — ja rehellisesti sanoen, se aika lailla on — juuri nyt pyörisi kohtaus, jossa musiikki vaihtuu molliin ja sankari seisoo sadepisaroiden takana, katsellen mennyttä, jotain tärkeää, joka livistää hänen sormistaan kuin hiekka jalkojen alta Costa del Solin rannalla.
Aikoinaan tuolla rannalla asui hänen perheensä. Siellä syntyi ajatus uudesta alusta — ja siellä myös hajosi avioliitto. Herra Ylppö on jälleen eronnut. Mutta ei, tämä ei ole mikään karnevalistinen julkkisromahdus täynnä skandaaleja, toisia osapuolia tai päättömiä lööppejä. Tämä tarina kertoo jostain paljon hiljaisemmasta — kahdesta ihmisestä, jotka kulkivat vähitellen omiin suuntiinsa. Ylppö sanoo sen itse yksinkertaisesti: “Päädyimme sovitusti tähän ratkaisuun.”
Mutta mitä tapahtui niiden sanojen takana? Mistä löytyvät ne sävyt, jotka eivät soi päällepäin?
Taidetta, ei pelkkää rock’n’rollia
Herra Ylppö ei ole koskaan ollut pelkkä rokkari. Hän on ollut aina jotain muuta – sanoja, tunteita, näyttämön ulkopuolista elämää. Hän jätti taakseen Maj Karman keikkabussit ja niiden kanssa nuoruuden version itsestään, miehen, joka eli rock’n’rollin sääntöjen mukaan ja vähän yli. Se mies taisi tykätä, kun ego pääsi pätemään.
Nykyään hänet voi löytää aikaisin aamulla pensseli kädessään, maalaamassa, katsomassa maailmaa uudella kulmalla. Hän on kolmen lapsen isä, ja nyt myös elokuvantekijä. Hänen ohjaamansa esikoiselokuva Kronos Kairos saa pian ensi-iltansa Sodankylän elokuvajuhlilla – mutta se valkokangas ei tullut ilmaiseksi.
Rakkauden sijoitusjärjestys
Ylppö puhuu suoraan. “Puolisoni sanoi hyvin, että minun kanssani on vaikea elää – koska hän ei koskaan ollut ykkösenä,” hän sanoo. Ei syytellen, eikä varsinaisesti anteeksi pyydellen, mutta silti aikuisen miehen kaiholla.
Hänelle tärkeintä olivat lapset. Kakkossijalle pääsi taide – se sama taide, jossa hän asuu ja jota ilman hän ei ehkä edes osaisi olla. Rakkaus sai tyytyä kolmanteen tilaan. Ja sellaista priorisointia ei rakkaus aina kestä.
Hiljainen ero
Eroa ei ole pesty julkisesti. Se on ollut näkymätöntä surua, ilman suuria eleitä. Siinä ei ole pauhua, mutta juuri siksi se pysäyttää. Kyse ei ole draamasta, vaan hiljaisesta valinnasta. Ylpön tapa vetäytyä pois muistuttaa vanhan ajan elokuvatähti Greta Garbo – ei skandaalia, mutta täysi valinta, yksityisyyden ja itsensä puolesta.
Itsensä etsiminen vai toisen menettäminen?
Mutta jää yksi kysymys: voiko nykypäivän mies – varsinkaan taiteilijasielu – elää täysillä intohimolleen purkamatta samaan aikaan muita läheisiä siteitä?
- Onko Herra Ylpön elämä kipeän rehellinen valinta vai pakokeino?
- Kumpi satuttaa enemmän – menettää itsensä muiden vuoksi vai hukata toisen oman itsensä takia?
- Voiko mikään todella tuntua, jos mikään ei enää satu?
Joskus särö tekee ihmisestä kiinnostavamman. Ehkä jopa ehjemmän.
Toinen liekki
Ylppö ei ehkä loista tähtenä samalla tavalla kuin aiemmin, mutta hän palaa edelleen – toisella liekillä. Ja vaikka tämä luvun loppu kuulostaa melankoliselta, ei se ole hänen viimeinen. Tuskin edes toiseksi viimeinen.
- Yksi luku päättyy,
- Toinen odottaa,
- Me jäämme katsomaan.
Koska Herra Ylpön tarinoissa menneisyyden kipinä aina leimuaa vielä kerran – ennen kuin hiljenee. Ja juuri siinä hetkessä me emme voi olla kääntämättä katsettamme.
