Jaakko Kuusiston viimeinen sinfonia liikuttaa sydämiä vielä vuosien jälkeen

On olemassa ihmisiä, joiden elämä soi kuin täydellisesti viritetty orkesteri. Jokainen hetki on tarkkaan mietitty, täynnä yllätyksiä ja syvyyttä, mutta aina omassa rytmissään. Jaakko Kuusisto oli yksi heistä. Hän ei ollut pelkästään huippuviulisti, kapellimestari ja säveltäjä – hän oli kokonainen musiikillinen maailma, suomalaisen kulttuurin moniottelija, jonka sävel katkesi liian aikaisin.

Nyt, yli kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen, leski Maija Kuusisto kertoo Kodin Kuvalehdessä kauniin, hauraan tarinan siitä, mitä jäi jäljelle, kun musiikki hiljeni. Se ei ole koko sinfonia, enemmänkin sarja sointuja – välähdyksiä elämästä, rakkaudesta ja siitä, miltä tuntuu, kun ihminen alkaa kadota, vaikka on vielä vieressä.

Särö täydellisessä harmoniassa

Kesä 2020. Maija tiesi, että jotain oli pielessä.

Jaakko, tuo täsmällinen sanataituri, joka yleensä puhui kuin hyvä sävelkuljetus – selvästi, tarkasti, harkitusti – alkoi sanoa kummallisia asioita. Hän kutsui pihagrilliä ruohonleikkuriksi ja kirkontornia “nitorkokiksi”. Aluksi sen olisi voinut kuitata väsymyksellä, kenties vitsailulla. Mutta Maijalla heräsi tunne, että nyt ei ole kyse mistään ohimenevästä.

Ja se tunne osui oikeaan.

Diagnoosi tuli yhtä kylmänä ja musertavana kuin väärä sävel sinfonian keskellä: glioblastooma. Agressiivinen ja armoton aivokasvain.

Eivätkä muutokset jääneet sanoihin. Jaakon käyttäytyminen muuttui – ärtyneisyys, päänsäryt, hämmentävät hetket. Hän alkoi puhua kuin ihminen, jonka aivot eivät enää ihan pysy hänen muun itsensä tahdissa. Kuin kapellimestari, joka yllättäen katoaa partituurista, vain silmät lavan laidalla, etsien mistä kaikki alkoi mennä vinoon.

Rehellisyyttä ilman dramatiikkaa

Ja silti, Jaakko pysyi Jaakkona loppuun asti. Hän ei painunut hiljaisuuteen. Hän kirjoitti sairaudestaan sosiaaliseen mediaan – ei itsesäälillä, ei draamalla, vaan sellaisella huumorilla ja rehellisyydellä, joka oli enemmän Aki Kaurismäkeä kuin Hollywoodia. Hän saattoi kertoa päänsäryistään tai leikkauksesta samaan sävyyn kuin joku muu puhuisi vaikka säästä. Rohkeus tuli tavallisuudesta.

Mutta kaikesta, mitä Maija kertoo, ehkä koskettavinta on muistikuva heidän viimeisestä yhteisestä mökki-illasta:

• hiljainen järvi
• pimenevä kesäilta
• hyvä viini lasissa
• mies, joka pyytää rakastamaan vielä kerran – jotakuta, joskus

Ja silti hän pelkää. Ei kuolemaa, ei kipua – vaan ajatusta, että rakastettu voisi kuulua joskus toiselle. Se oli Jaakon tapa sanoa hyvästi. Kaunis, riipaiseva sävel erään sinfonian viimeisestä osasta.

Musiikin veressä

Kuusistojen perheessä musiikki ei ollut harrastus – se oli elämäntapa. Jaakko kasvoi säveltäjäisänsä Ilkan jalanjäljissä, rinnallaan veli Pekka, niin ikään omassa oikeudessaan suomalaisen musiikkimaailman ytimessä. Äiti oli kulttuurin omistautunut hengittäjä, yksi niistä perillisistä, joille taide oli kutsumus, ei valinta. Jaakko ei siis koskaan ollut yksin musiikkinsa kanssa.

Tragedia ei pysähtynyt Jaakon lähtöön. Myös hänen vanhempansa poistuivat pian hänen jälkeensä, kuin elämä olisi itsepintaisesti todennut: jos Jaakko ei enää soita, koko orkesteri vaikenee. Se oli kuin konsertin päätös, jossa jokainen ääni laskee yksi kerrallaan, kunnes vain hiljaisuus jää.

Sydämen jälkisointu

Mutta aivan kuten hyvä sävellys, Jaakon tarina ei pääty kuolemaan.

Se jää elämään niissä, jotka tunsivat hänet, kuulivat hänen soittonsa tai lukivat hänen sanojaan. Se värähtelee suomalaisen kulttuurin rakenteissa – ei suurieleisesti, vaan kuin viimeinen, hiljainen vibrato, jonka kuulee vain, jos osaa pysähtyä.

Ehkä joskus huomaat sen itsekin. Jossain hiljaisella tiellä tai kesäyön järvenselällä. Sen yhden pienen äänen, joka ei selitä itseään mutta tuo jonkun mieleen. Se voi hyvin olla Jaakon viulu. Soittamassa vielä kerran. Ei lavalla – vaan siellä, missä se kaikuu pisimpään: sydämessä.

Kirjoittaja on viihdetoimittaja, joka uskoo, että tähdet eivät sammu – ne vain vaihtavat paikkaa taivaalla.