Sydämen kutsumus hurmaa yhä – mutta voiko liika täydellisyys karkottaa katsojat?

Jos Sydämen kutsumus ei ole vielä tullut vastaan, olet todennäköisesti immuuni Ylen draamatarjonnalle – tai ehkä vain välttelet Hallmarkin tunnistettavan pehmeää maailmaa, jossa sydänsurut paranevat hymyilemällä ja ongelmat ratkeavat lempein katsein. Tämä järkkymättömän hyväntahtoinen sarja porskuttaa jo 12. tuotantokaudellaan, ja suomalaiset katsojat ovat jälleen hakeutuneet Hope Valleyn idyllisiin maisemiin paetakseen arjen karheutta. Mutta missä vaiheessa makeus alkaa tuntua päälle liimatulta ja menettää sen aidon lämmön, joka alun perin lumosi katsojat?

Hope Valley – täydellinen pikkukaupunki, joka ei koskaan muutu

Uusi kausi jatkaa juuri siellä, missä fanit toivoivatkin: koulunopettaja Elizabeth (Erin Krakow) ja seriffi Nathan (Kevin McGarry) ovat vihdoin virallisesti pariskunta. Samaan aikaan Elizabeth yrittää uudistaa opetustapojaan – toisin sanoen ravistelee pikkukaupungin rauhaa enemmän kuin yksikään dramaattinen kolmiodraama aikaisemmilla kausilla.

Ylen nopea julkaisu on saanut katsojat innostumaan, ja moni uskollinen fani näkee sarjan täydellisenä vastapainona uutisvirran synkkyydelle. ”Ihanaa katsella jotain näin lämpöistä ja hyväsydämistä,” hehkuttaa eräs katsoja Facebook-kommentissaan. Mutta toisille tämä on jo liikaa. ”Täyttä siirappia, yök,” kuuluu toisen piikikkäämpi arvio.

Onko tämä yhä todellisuuspakoa – vai liian siloteltua unelmaa?

Hallmark tunnetaan tyylistään: draaman ei tarvitse järkyttää, eikä rakkaus saa horjua monimutkaisuuden tai synkkien käänteiden alla. Sydämen kutsumus on kuin liikkuva postikortti aikakaudelta, jota ei koskaan ollut – moitteeton puvustus (ainakin siihen asti, kunnes historiallisen tarkkuuden vaalijat kaivavat suurennuslasinsa esiin), sentimentaaliset vuorosanat ja tarinat, joissa tunteet ovat suuria mutta aina turvallisia.

Mutta mikä on tämän puhtoisen maailman viehätysvoiman salaisuus? Toisille se on lohtua tuova satumaailma, mutta monille se tuntuu jo keinotekoiselta – lähes propagandamaiselta. Voiko liika täydellisyys muuttua rasitteeksi, jossa eskapismi tuntuu enemmän harhakuvitelmalta kuin realistiselta hengähdystauolta? Ehkä juuri tämä on syy, miksi osa katsojista vieraantuu sarjan maailmasta, vaikka toiset kaipaavat sitä yhä enemmän.

Miksi emme vain kyllästy?

Syynä voi olla yksinkertainen tosiasia: joskus tarvitsemme kevyitä, sydämellisiä tarinoita, joissa maailman suurin huoli on se, kuka ehtii ensin kosiomatkalle. Sydämen kutsumus tarjoaa katsojille eskapismin keitaan, jossa paha ei koskaan voita, romantiikka on viatonta ja jokainen konflikti ratkeaa lopulta hyvällä tahdolla ja rakkaudella.

Vaikka kyynisimmät katsojat saattavat pudistella päätään sarjan luotisuoran hyväntahtoisuuden äärellä, yksi asia on varma – Sydämen kutsumus ei ole katoamassa mihinkään. Ja sen fanit? He tulevat aina janoamaan lisää.