Gene Hackmanin hiljainen lähtö herättää kysymyksiä yksinäisyydestä ja unohtumisesta
Jos tämä olisi ollut elokuva, se olisi alkanut hämärästi valaistusta talosta keskellä New Mexicon hiljaisuutta. Kamera olisi liukunut pitkin tyhjää käytävää, ja jossain taustalla olisi soinut kaukainen pianonmelodia – ehkä muisto menneestä, ehkä todellisuutta. Mutta tämä ei ollut elokuva. Tämä oli Gene Hackmanin todellinen loppukohtaus: karu, koskettava ja aivan liian hiljainen.
Hiljainen hiipuminen pois valokeilasta
Gene Hackman – mies, jonka ääni kaikui 1970-luvun amerikkalaisen elokuvan kultakaudella ja joka voitti Oscarin roolistaan Ranskalaisessa yhteydessä – löydettiin menehtyneenä kotonaan Santa Fessä. Hän oli 95-vuotias. Viereltä löytyi myös hänen vaimonsa, 65-vuotias pianisti Betsy Arakawa. Vasta nyt, ruumiinavauspöytäkirjan myötä, voimme ymmärtää, millainen tarina heidän viimeisistä päivistään todella oli.
Hackmanin kuolema ei ollut dramaattinen. Ei salamavalojen räiskeessä, ei suurten jäähyväisten saattelemana. Se oli hiljainen hiipuminen – kuin tähti, joka sammuu ilman, että kukaan huomaa. Virallinen kuolinsyy oli sydämen vajaatoiminta, Alzheimerin tauti, vaikeat munuaisongelmat ja ehkä pysäyttävimpänä: vakava aliravitsemus.
- Korkeat asetonipitoisuudet elimistössä
- Merkkejä pitkäaikaisesta syömättömyydestä
- Mahdollinen Alzheimerin vaikutus näläntunteeseen
Kaksinkertainen tragedia
Talon toinen traaginen tarina koski Hackmanin vaimoa. Betsy Arakawa oli tiettävästi menehtynyt hantavirukseen – harvinaiseen ja vaaralliseen infektioon, jota voi levitä jyrsijöiden jätöksistä. Hän saattoi kuolla yksin, ehkä peläten, ehkä silloin kun hänen miehensä ei enää täysin ymmärtänyt maailmaa ympärillään.
Heidän kotinsa, jossa he asuivat kolmen koiran kanssa, oli muuttunut huomaamatta paikaksi, joka heijasteli heidän elämänsä loppua: ulkorakennuksista löytyi pesiä, jyrsijöiden jälkiä ja jopa kuolleita eläimiä. Tämä ei ehkä ollut kauhuelokuvan arvoinen paikka, mutta ei myöskään paikka kahdelle taiteilijalle, joiden elämä oli kerran loistanut kirkkaana.
Viimeinen rooli
Gene Hackman ei koskaan tavoitellut valokeilaa. Hän oli näyttelijä, ei julkkis. Silti kaikessa mitä hän teki, oli poikkeuksellista aitoutta. Hän oli vakuuttava sekä sankarina että säröisissä rooleissaan – ja nyt, ehkä kaikkein koskettavimmin, ihmisenä joka hajoaa hiljalleen pois, näkymättömissä.
- Ei jäähyväisiä
- Ei otsikoita ennen loppua
- Ei yleisöä viimeiselle näytökselle
Pieni valo kaiken keskellä
Kaiken tämän keskellä löytyi pieni valonpilkahdus: kun viranomaiset viimein saapuivat, yksi kolmesta koirasta oli yhä elossa. Se oli pysynyt Hackmanin rinnalla loppuun asti. Ehkä eläimen uskollisissa silmissä Hackman ei ollut aivan yksin. Se hetki oli hiljainen, mutta merkityksellinen – muistutus siitä, että lojaalisuus ei katoa, vaikka ihminen katoaisi.
Muisto, joka ei katoa
On mahdotonta olla miettimättä, mitä Hackman mahtoi ajatella viimeisinä päivinään – jos enää ajatteli. Näkikö hän mielessään tunnetuimmat roolinsa? Vai oliko jäljellä vain harso menneistä, sekoitus muistoja ja unohtuneita tunteita?
Kauneus – ehkä raa’alla tavallaan – piilee tässä tarinassa juuri siinä, ettei se ole valmis. Kaikkea ei tulla koskaan tietämään. Juuri siksi tämä kertomus on niin inhimillinen, niin puhutteleva.
Jäähyväiset ilman aplodeja
Yksi aikakausi on päättynyt. Gene Hackmanin elämä oli täynnä tarinoita, mutta hänen oma viimeinen lukunsa jäi vajaaksi – ilman yleisöä. Se kertoo meille haavoittuvuudesta, joka ei tee eroa tähden tai tavallisen ihmisen välillä.
Ja ehkä juuri siksi tämä hiljainen lähtö tuntuu niin syvästi – koska se kuuluu meille kaikille, tavalla tai toisella.
