Madventuresin kulissien murtuma – Tunna Milonoff paljastaa särkyneen ystävyyden tarinan kirjassaan Liekki
Madventures oli muutakin kuin matkaohjelma – se oli aikansa kulttuurinen ilmiö, jonka kautta suomalaiset oppivat näkemään maailman toisin silmin. Riku Rantala ja Tunna Milonoff muodostivat ainutlaatuisen työparin, jossa toinen seisoi kameran edessä ja toinen sen takana. Heidän yhteistyönsä rakensi paitsi ikonisen ohjelman, myös uskomuksen siitä, että ystävyys ja luovuus voivat kantaa pitkälle.
Ystävyyden kulissien takana
Kirjassa Liekki Milonoff avaa näkymiä tämän ystävyyden taakse. Se ei ole kertomus matkakohteista tai television tekemisestä – vaan syvästi henkilökohtainen kuvaus siitä, miten läheinen suhde voi särkyä hiljalleen.
Monelle kirja tulee yllätyksenä. Se ei ole sankaritarina, vaan teos täynnä haavoittuvuutta:
- Katkeruus loistaa poissaolollaan.
- Ilmaisu on rehellistä ja vähäeleistä.
- Tunteet välittyvät sanoista ilman suurta dramatiikkaa.
Milonoff rinnastaa suhteensa Rantalaan ”eroon avioparista” – selkeä, pysäyttävä vertaus, joka kiteyttää heidän välillään tapahtuneen murroksen.
Näkyvä ja näkymätön
Kirjassa nousee esiin ristiriita: kun yksi nousi näkyvyyteen, toinen jäi taka-alalle. Riku oli se, jonka kasvot ja ääni tunnistettiin mediassa. Tunna taas tunnettiin harvemmin, vaikka hänen kädenjälkensä näkyi jokaisessa jaksossa – leikkauksena, rytminä ja visuaalisena herkkyytenä.
Rooliensa kautta he jakoivat ohjelman menestyksen, mutta ilmeisesti eivät kokemuksen vaikutuksia. Tämä epätasapaino mursi vähitellen heidän välistä ymmärrystään.
Murenevat palikat ja legorakennelma
Kirjan vertaus legopalikoista on erityisen osuva. Ei ollut yhtä suurta romahdusta – vain pieniä, vähittäisiä siirtymiä, jotka hiljalleen käänsivät kokonaisuuden vinoon. Tämä tekee Liekistä niin tunnistettavan: monen meistä ihmissuhteet eivät katkea kerralla, vaan haihtuvat ajan myötä kuin savu mökkitulisijassa.
Katkeruus vai kauneus?
Vaikka kirjassa käsitellään menetyksiä, sen sävy ei ole katkera. Milonoff ei syytä – hän kuvaa. Hänen kirjoitustapansa on kuin marraskuun ensilumi: kirkas, hauras ja yllättävä. Kirjoituksessa on mukana nöyryyttä ja ymmärrystä, jota harvoin näkee mediamme maskuliinisten ikonien tarinoissa.
Toivoa liekin keskeltä
Ehkä koskettavin hetki teoksessa tapahtuu Tampere-talolla, missä kaksikko kohtaa vielä kerran töiden merkeissä. Kohtaus on kaunis, mutta samalla herkkä – kuin viimeinen yhteinen katse, jossa kaikuu mennyt ja ehkä vielä mahdollinen tuleva.
- Kohtaaminen ei ratkaise kaikkea.
- Mutta se jättää oven raolleen.
- Ja se riittää toivoksi.
Liekki valaisee varjot
Liekki antaa äänen niille, jotka jäävät usein taka-alalle. Se muistuttaa, että luova yhteistyö ei ole pelkkää teknistä yhteistyötä – se on suhde, joka vaatii jatkuvaa hoitamista. Ja kun se jää hoitamatta, seuraukset voivat olla yllättävän inhimillisiä ja kipeitä.
Samalla kirja toimii muistutuksena siitä, että kameravalojen loisteessa ei aina näy totuus – mutta että se totuus, kun se lopulta kerrotaan, voi olla vapauttava.
Ehkä Tunna ja Riku joskus vielä tekevät uuden matkan. Tai viettävät edes hetken kahvikupin äärellä. Mutta se, mitä me saamme nyt, on tämä teos – rauhallinen, rehellinen ja kaunis valokeila siihen, mitä Madventuresin kulisseissa todella tapahtui.
