Viimeinen päätös dokumentti hiljaisuuden keskellä avaa keskustelun eutanasiasta Suomessa
Kuvittele dokumentti, joka ei tarjoa helpotusta arjesta, ei herätä naurua eikä heruttele ilotulituksilla. Se ei ole mikään pikaruokaelämys lauantai-iltana sohvalta käsin. Sen sijaan se on kuin hiljainen huone, johon astutaan riisuttuna kaikesta hälystä – ja jossa kuuluu vain yksi ääni: valinta.
Juuri sinne Ylen dokumentti Viimeinen päätös vie meidät. Se on kertomus Hilkka Niemestä, suomalaisesta naisesta, jolla oli rohkeus puhua siitä, mistä moni ei halua kuulla: halustaan päättää oma elämänsä ennen kuin sairaus veisi kaiken, mikä teki siitä hänen omansa.
Hilkka sairastaa PLS:ää – harvinaista ja kohtalokasta hermostosairautta, joka etenee armottomasti ja hiljaisesti. Ensin katoaa ääni, sitten liike, lopulta kyky elää ilman toisten apua. Ennen sairautta Hilkka oli puhuja, esiintyjä, aktiivinen ihminen. Sitten oma keho alkoi sulkea häntä ulos omasta elämästään.
Ja niin syntyi päätös, jonka sanoittaminen suomalaisessa yhteiskunnassa on yhtä vaikeaa kuin laulaminen hautajaisissa: hän halusi kuolla. Ei siksi, että ei jaksaisi elämää, vaan koska hänen elämänsä ei ollut enää hänen.
Hilkka suunnitteli matkaa Sveitsiin saadakseen kuolla ihmisarvoisesti, laillisesti, rauhassa. Sveitsi on yksi harvoista maista, joissa lääkärin avustama kuolema on mahdollista ihmiselle, joka ei enää voi elää toivonsa mukaisesti.
Dokumentissa ääneen pääsee erityisesti Hilkan tytär, Hertta. Siinä kohtaa kertomus nousee aivan toiselle tasolle – henkilökohtaisesta tulee poliittista, ja äidin hiljentyvästä äänestä nousee uudenlainen puhe.
”Äiti on ollut koko sairautensa ajan avoin ja aktiivinen tiedon jakamisessa,” Hertta sanoo. Hilkka ei halunnut olla vain sairauden kohde – hän halusi vaikuttaa, avata keskustelua, tehdä näkyväksi sen, miltä tuntuu jäädä vangiksi omaan kehoonsa.
Ja dokumentti ei tarjoa helppoja vastauksia. Se ei saarnaa eikä sanele. Pikemminkin se avaa oven huoneeseen, johon yleensä vedetään pimennysverhot silloin, kun kuolema astuu sisään. Viimeinen päätös ei pelkää hiljaisuutta – se tekee siitä päähenkilön.
Yksi dokumentin mykistävimmistä käänteistä on tämä: vaikka katsomme Hilkan hyvästelevän, hän ei ole kuollut. Hän on edelleen täällä, vuoteessa, elävänä mutta muuttuneena. Päätös ei toteutunut – ja sekin on osa tätä tarinaa.
Tässä ajassa, jossa elämä tuntuu olevan jatkuvaa huutoa ja esitystä, Hilkan tarina on kuin vaimea rukous. Se ravistelee meitä pohtimaan, miksi eutanasia on Suomessa edelleen tabu, miksi niin moni joutuu tekemään elämän ja kuoleman päätöksiä yksin, ilman tukea tai keskustelua.
Viimeinen päätös tuntuu paikoin kuin Ingmar Bergmanin käsikirjoittamalta dokumentilta – hiljainen, melankolinen, äärimmäisen intiimi. Se ei huuda, mutta ei myöskään päästä katsojaa helpolla. Ja ehkä juuri siksi se on yksi tärkeimmistä dokumenteista, mitä Suomessa on vähään aikaan tehty.
Sillä kuten Hertta sanoo:
- jokaisella on oma kipurajansa
- ja mitä enemmän siitä puhutaan,
- sitä vähemmän tarvitsevat ihmiset määrittää sen yksin.
Ehkä tarinoita, jotka eivät viihdytä mutta saavat ajattelemaan, tarvitaan enemmän kuin arvaammekaan. Ehkä juuri ne muuttavat maailmaa.
Viimeinen päätös ei ehkä ole se elokuva, joka saa meidät nauramaan. Mutta se on taatusti se, joka saa meidät hiljenemään hetkeksi – ja kuuntelemaan.
– Karla Hautaniemi
Viihdejournalisti, joka kuuntelee mieluiten siellä, missä muut vaikenevat.
