Esko Kovero pitää Talvisodan muiston elossa – näin intohimo historian siimekseen syntyi
Esko Kovero ei ole small talkin ystävä. Älä odota hänen kyselevän, mitä TikTok-trendejä olet viimeksi yrittänyt, tai että hän kommentoisi säätä. Ei. Kun Esko puhuu, aihe on lähes aina Talvisota. Ja hän puhuu siitä niin intohimoisesti, että se saa kollegat pakenemaan kahvihuoneesta lähes ääneti – mitä ilmeisimmin jo tottuneen rutiininomaisesti.
”Ne ovat kuulleet siitä niin monta kertaa, että pakenevat aina,” Esko nauraa, ja äänessä on enemmän lämpöä kuin ärtymystä. Vaikka hän tietää olevansa toistuva jukeboksi sotamuistoista, ei hänen kunnioituksensa aiheen äärellä horju tippaakaan.
Kovero – suurimmalle yleisölle tuttu Heli Koistisen raastavana ex-puolisona Salatuista elämistä – ei kaipaa keskustelukumppania, kun hän vetäisee henkeä ja aloittaa vakavalla paatoksella: ”Vuonna 1939…” Nauhoitustaukojen vakiokuvio. Ja kotona? No, siellä puoliso on jo oppinut taktiikan. Kun elokuva Talvisota käynnistyy taas kerran kotisohvalla, kumppani vetäytyy kohteliaasti pois huoneesta ennen kuin pommit alkavat jylistä ruudulla.
Tämä ei ole pelkkää historiallista fanitusta tai nostalgiaa yli neljän vuosikymmenen takaisesta roolista. Kovero oli vuonna 1989 julkaistussa Talvisota-elokuvassa lääkintäalikersantti Juho Pernaa. Mutta se rooli, hänelle, ei ollut vain näytelmä – se oli matka kivun ja kestävyyden juurille.
Ja kun oikea Juho Pernaa, elokuvan käsikirjoitustyöhönkin osallistunut veteraani, kertoi omat muistonsa pakkasesta ja pelosta, se porautui Koveron sisimpään.
”Kysyin häneltä, miten te jaksoitte siellä kylmässä. Hän katsoi minua ja sanoi rauhallisesti: ‘Olen ihan varma, että jos te olisitte olleet siellä, olisitte tehneet samalla tavalla.’” Esko pysähtyy hetkeksi. ”Se oli lohduttavaa. Mutta myös… pelottavan ajankohtaista.”
Historia ei ole vain menneisyyttä
Niin, sillä kun Esko puhuu sodasta, hän ei puhu pelkästään historiasta. Hän puhuu tästä hetkestä. Hän puhuu ajasta, jolloin yhteisöllisyys on vaihtunut kommenttikenttiin ja hiljaisuudesta on tullut yksi niistä asioista, joita ihmiset välttelevät lähes yhtä tehokkaasti kuin small talkia hississä.
Koveron isä oli mukana niin Talvisodassa kuin jatkosodassa. Mutta hän ei puhunut siitä. Ei koskaan. Silloinen aika, miesten maailma, oli täynnä hiljaisuuksia, joiden ei kuulunutkaan murtua. Mutta nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, Esko puhuu isänkin puolesta.
Hän kertoo niistä asioista, joita ei enää opeteta kaikille koulussa – ja joita me emme välttämättä itse enää jaksa kantaa mukana, vaikka ehkä meidän pitäisi.
”Toivottavasti meidän ei tarvitse kokea uutta sotaa, jotta Suomi voisi taas olla yhtenäinen,” hän sanoo hiljaa.
Se ei kuulosta sanoilta, joilla tavoittelee dramaattista efektiä. Se kuulostaa toivomukselta – lähes rukoukselta.
Keskustelu, jota ei silitetä sileäksi
Ehkä juuri siksi Koveron intohimo ei ole historianörttiyttä. Se on tapa pitää tietyt muistot hengissä. Hän raahaa ne kahvipöytiin ja meikkihuoneisiin, tuotantotilojen kolkkoon hiljaisuuteen. Ei pakottaen – mutta varmasti ja vakaasti. Joskus kertauksella, usein yksin. Mutta aina sydän mukana.
Ja onhan siinä jotain kaunista. Se, että jopa Salattujen elämien kulisseissa on mies, joka katsoo historiaa silmästä silmään. Joka ei pelkää muistuttaa meitä siitä, että vaikka kaikki muu muuttuu, jotkut asiat eivät saa unohtua.
Esko elää niin kuin hänen elokuvansa: tunteella, järkähtämättömällä tahdolla ja halulla pitää elossa se tarina, jonka monet olisivat valmiit hyppäämään ohi yhdellä ”skip intro” -napin painalluksella.
Tarvitsemme lisää Koveroja
Ja ehkä, ihan ehkä, me tarvitsemme enemmän Koveroja:
- Meitä, jotka eivät väistä vaikeita aiheita
- Jotka puhuvat hiljaisuudenkin yli
- Jotka muistavat menneisyyden, jotta tulevaisuutta voi rakentaa
Koska jos emme muista, mistä tulimme – mitä meillä oikeastaan enää on?
// Aino-Maria Koskinen
Toimittaja, joka ei koskaan hyppää yli välikohtausta.
