Supernova on sydäntäsärkevän kaunis rakkaustarina elämän äärirajoilla
On olemassa elokuvia, jotka helähtävät läpi sydämen huomaamatta ja haihtuvat kuin tuulahdus. Sitten on elokuvia kuten Supernova – teoksia, jotka eivät yritä valloittaa katsojaansa suurieleisesti vaan loistavat hiljaisuudessa. Harry Macqueenin ohjaama draama toimii kuin hyvä runo: se ei selitä, vaan tuntuu.
Rakkauden kaari kohti ilta-aurinkoa
Colin Firth ja Stanley Tucci esittävät Samia ja Tuskeria, elämää yhdessä jakaneita miehiä, joiden suhde kohtaa odottamattoman haasteen. Tuskerin muistisairaus alkaa varjostaa heidän yhteistä aikaansa, ja tästä tulee katkeransuloinen matka kohti väistämätöntä. Elokuva ei keskity taudin kliiniseen kuvaamiseen, vaan sen vaikutukseen parisuhteessa – miten rakkaus elää, vaikka toinen hitaasti hiipuu pois.
Koko elokuva on kuin matka ajassa. Autoretki halki Luoteis-Englannin sumuisen kauniin järvimaiseman heijastaa myös heidän matkaansa muistoihin ja hyväksyntään. Kamera pysyy lähellä kasvoja: silmissä kulkee kokonainen universumi tunnetta, erityisesti Firthin tulkinta soi hiljaisesti, mutta vaikuttavasti.
Hiljaisuuden voima
Supernovan yksi suurimmista vahvuuksista piilee sen kieltäytymisessä tehdä suuria numeroita surusta. Emotionaaliset hetket eivät vyöry päälle, vaan ne hiipivät – aivan niin kuin muisti. Ohjaaja Macqueen hallitsee hiljaisuuden dramaturgian: katsoja ei pakene tunnetta, sen täytyy istua sen kanssa.
- Dialogi on niukkaa mutta merkityksellistä
- Kuvakieli on lumoavaa ilman ylikorostusta
- Musiikki antaa tilaa hengittää, ei peitä
Usein rakkaustarinat kertovat kohtaamisesta. Supernova kertoo luopumisesta – rakkauden hiljaisesta, melonkolisesta vaiheesta, jossa läsnäolo saa uuden merkityksen. Siitä, miten seistä toisen vierellä silloinkin, kun toinen alkaa hiipua pois jopa itselleen.
Kirkkaana ennen katoamista
Elokuvan nimi on enemmän kuin metafora. Supernova on ilmiö, jossa tähti kuolee räjähtäen valon purkaukseksi. Tuskerin tarina heijastelee tätä – hän loistaa valloittavasti hetken, ennen kuin himmenee. Yksi elokuvan pysäyttävimmistä hetkistä kiteytyy yhteen Tuskerin lauseeseen:
”En ole enää oma itseni. Minä vain näytän häneltä.”
Tämä yksi lause tiivistää koko elokuvan kivun ja kauneuden. Se ei tarvitse tulkintaa – se vain tuntuu.
Yhteenveto
Supernova ei tarvitse suurta valkokangasta ollakseen läsnä. Se loistaa arkisissa hetkissä, kohtaamisissa, katseissa ja katoamisessa. Se on teos, joka ei pelkää pimeyttä – se tietää, että joskus juuri siinä on kirkkaimmat säteet.
- Herkästi näytelty ja ohjattu
- Intiimi ja visuaalisesti kaunis
- Pysäyttävän inhimillinen
Vaikka maailma ympärillämme on joskus hiljainen – kuten se oli korona-aikana, jolloin tämä elokuva jäi monelta huomaamatta – on hyvä muistaa, että elokuvataide elää myös hiljaisuudessa. Nyt, kun Yle Teema ja Areena tarjoavat sille tilaa, kannattaa antaa itselleen lupa pysähtyä ja tuntea.
Arvosana: ★★★★½
