Annukan tosi tv häät paljastuivat illuusioksi – rehellinen tunnustus kulissien takaa ravistelee katsojia
Kuvittele hetki, että istut kahvilassa vanhan ystävän kanssa, ja hän alkaa kertoa sinulle tarinaa. Tarinaa naisesta, joka meni naimisiin kansallisessa televisiossa – mutta ei rakkauden, vaan illuusion tähden. Hän kertoo sinulle myös, että ei – se ei mennyt niin kuin elokuvissa. Ei, vaikka se ruudulla näyttikin siltä.
Tämän naisen nimi on Annukka Nauraja.
Jos nimi kuulostaa tutulta, et ole yksin. Hän jäi monen mieleen siitä hämmentävästä ja lähes surrealistisesta hetkestä, kun hän ja hänen vastavihitty aviomiehensä väittelivät muumitunnarin sävelin: “Kumpi meistä on ihanampi?” Se kohtaus – yhtä aikaa hassu, kiusallinen ja hieman pakotettu – jäi elämään katsojien takaraivoon kuin jonkinlaisena kulttiklassikon sivujuonena. Mutta nyt, vuosien jälkeen, se kohtaus näyttäytyy aivan toisenlaisessa valossa. Ei enää vitsinä, vaan sirpaleena jostain paljon tummemmasta.
Totuus kulissien takaa
Annukka on hiljattain puhunut julkisesti siitä, mitä hänen tosi-tv-häidensä kulisseissa todella tapahtui. Tarina, jonka monet ajattelivat päättyvän onnellisesti – tai ainakin viihdyttävästi – olikin pohjimmiltaan psykologinen selviytymistarina. Ja kuten niin usein käy, kamera ei koskaan käänny oikeaan suuntaan silloin kun tärkeimmät hetket tapahtuvat.
“Minua pelotti aivan hirveästi,” Annukka kertoo nyt.
Se ei ole enää se hymyilevä, meikattu hahmo, jonka kamerat vangitsivat hääpäivänä. Nyt äänessä on nainen, joka on matkustanut vuosien läpi ja katsoo menneisyyttään suoraan silmiin.
Kun tosi-tv-kamerat kuvasivat hänen suurta päiväänsä, kaikki näytti juuri siltä kuin pitikin: täydellinen valaistus, keiju-unelman kaltainen taustamusiikki ja hempeästi hymyilevät katseet. Mutta Annukan sisällä soi aivan toisenlainen ääni – hermostunut sydämen tykytys ja koko vatsanpohjaa kiertävä epäilys. Jotain ei ollut kohdallaan.
Illuusio, joka myy
Nyt hän sanoo sen ääneen: se kaikki oli vain kulissia.
Meitä katsojia ehkä hämäsi klassinen illuusio:
- “Mutta hehän näyttivät onnellisilta!”
Mutta tosi-tv ei ole totta. Se on satua niille, jotka eivät osaa enää uneksia ilman käsikirjoitusta. Se on digitaalinen Versailles, missä kaikki hymyilee – paitsi ne, joiden elämä jää leikattujen otosten ulkopuolelle.
Miksi hän osallistui?
Miksi Annukka meni ohjelmaan alun perin? Sen hän pohtii edelleen. Ehkä hän halusi:
- Sadun
- Hyväksyntää
- Jotain, mitä ei osannut edes pukea sanoiksi
Mutta sen jälkeen, kun kamerat sammuivat, jäljellä olivat:
- Ikävät kommentit ulkonäöstä
- Tunne identiteetin menetyksestä
- Yhdet häät, joita ei koskaan juhlittu sydän auki
Uusi ääni, uusi alku
Nyt, yli kymmenen vuotta myöhemmin, Annukka ei enää puhu meikattuna morsiamena, vaan elämänsä haltuun ottaneena naisena. Hän ei edusta vain itseään – hän puhuu niiden puolesta, jotka jäivät ohjelmasta pois, mutta jäivät sen vaikutusalueelle lopullisesti.
Kaikki ne, jotka leikeltiin pois ohjelmasta, mutta palasivat uniinsa yhä uudelleen editointipöydän viiltävillä saksilla.
Hiljainen vastarinta
Juuri siksi tarina on tärkeä. Tähän aikaan, kun sosiaalisen median algoritmit ovat yhtä säälimättömiä kuin vanhat hovijuorut tai Hollywoodin studiojärjestelmät, rehellisyys on poikkeuksellinen teko.
Annukan avautuminen ei ole vain yksityinen purkaus – se on pieni vastarinnan liekki. Se on muistutus siitä, että kaikki se mikä näytetään, ei ole totta. Ja se, mikä jää näyttämättä, voi olla se kaikkein tärkein osa tarinaa.
Kenellä on ääni?
Ehkä on aika kuunnella vähemmän ohjelmamusiikkia ja enemmän niitä, jotka ovat eläneet ohjelmien takana. Annukan sanat ovat kuin hiljainen herätys uniyleisölle, joka yhä haluaa uskoa satuihin. Mutta ehkä enää ei kannata. Tai jos vielä haluaa, niin ainakin kannattaa muistaa:
- Jokaisen prinsessan hymy saattaa kätkeä tarinan, jossa ei ole onnellista loppua
- Vaan matkan takaisin itseen
Ja seuraavan kerran, kun tunnistat muumimusiikin sävelen, saatatkin muistaa Annukan. Et enää meikattuna morsiamena, vaan naisena, joka uskaltaa kertoa totuuden siitä, miltä tuntuu olla prinsessa, jonka hovi oli lavastettu – ja jonka tarinaan ei kirjoitettu satuloppua, vaan uusi alku.
