Latonya Pottain koskettava tarina paljastaa tosi-tv:n karun todellisuuden
Latonya Pottain ei ollut tunnettu tähti eikä sosiaalisen median vaikuttaja, mutta hän jätti jälkensä niihin, jotka näkivät hänet televisiossa. Hän esiintyi sarjassa ”Hengenvaarallisesti lihava” (My 600-lb Life) ja kertoi julkisesti kamppailuistaan – paljaana ja haavoittuvaisena. Hänen kuolemansa 40-vuotiaana sydänkohtaukseen tuo esiin tosi-tv:n pinnan alta löytyvät todelliset, kivuliaat tarinat.
Elämä kameran edessä – ja sen jälkeen
Reality-ohjelmat tarjoavat narratiivin, jossa muutosta metsästetään ja toivo herää. Katsoja seuraa, kuinka päähenkilö taistelee kipujen, kilojen ja itsensä kanssa. Mutta harvoin kysytään: mitä tapahtuu, kun kuvaukset päättyvät? Latonya tuli sarjaan etsimään apua, ei huomiota. Hän halusi elää – mutta elämä ei totellut käsikirjoitusta.
Hänen ylipainonsa ja syömishäiriönsä eivät olleet pelkkiä ruokatottumuksia – ne olivat hänen tapansa selvitä arjesta, peloista, yksinäisyydestä. “Syöminen poistaa stressiä”, hän sanoi ohjelmassa. Ruutujen kautta se kuulostaa ehkä yksinkertaiselta, mutta ruudun takana se on huuto – avunpyyntö.
Tohtori Now ja rajat, joita ei voi ylittää
Ohjelmassa Latonyan vastaparina toimii Dr. Nowzaradan, kirurgi, jonka suorapuheisuudesta on tullut hänen tavaramerkkinsä. Mutta ohjelman draaman kaari ei aina vie pelastukseen. Kun edes hän toteaa, ettei voi auttaa, jotain murtuu. Latonyan paino ei laskenut – se nousi. Ja lopulta, hänen sydämensä ei enää jaksanut.
Kun tosi-tv ei tunne loppuhuipennusta
Usein nämä ohjelmat nojaavat kaavaan: vaikeuksista voittoon. Ne rakentavat sankaritarinoita – mutta elämä ei aina seuraa samoja sääntöjä. Latonyan kuolema on tosi-tv:n näkymätön loppu. Ei ole fanfaareja tai opettavaista moraalia. On vain hiljainen kysymys: mitä tapahtuu, kun kukaan ei enää katso?
- Katsoja siirtyy seuraavaan jaksoon, mutta elämä ei toistu.
- Tuotantotiimi lopettaa kuvaukset, mutta ihmisen kipu jatkuu.
- Muutos jäi kesken, eikä sitä ehditty enää tavoittaa.
Inhimillisyys ja vastuu ruudun takana
Latonyan tarina muistuttaa meitä siitä, että jokaisen tv-ohjelman takana on oikea ihminen. Hän tunsi pelkoa, häpeää, toivoa. Elämä ei antanut toista mahdollisuutta, eikä ohjelmakonsepti ollut rakennettu epäonnistumista varten. Ketkä ovat vastuussa, kun kaari ei pääty onnellisesti?
- Onko tuotantoyhtiöllä velvollisuus tukea osallistujiaan myös kuvausten jälkeen?
- Mikä on katsojan rooli, kun hän kuluttaa viihdettä, joka perustuu ihmisten haavoittuvuuteen?
- Voiko tosi-tv olla empaattisempaa ja vähemmän kertakäyttöistä?
Latonyan kuolema ei ole osa kirkasta loppua. Se ei ole nouseva draaman kaari eikä opetus. Se on muistutus siitä, mitä jää jäljelle, kun kamerat sammuvat. Hän ei saanut mahdollisuutta palata ohjelmaan kertomaan onnistumisistaan. Hän ei saanut toista vuodenaikaa. Hän sai hetken näytöllä – ja sitten hänen äänensä hiljeni.
Tosi-tv voi peilata todellisuuttamme – mutta joskus se särkeekin sen. Latonyan tarina ei kadonnut vain siihen, että katsojat unohtivat. Se katosi siksi, että ohjelma ei ollut valmistautunut siihen, että matka voi päättyä kesken. Emmekä me sen katsojinakaan ole aina valmiita kohtaamaan sitä, mikä on käsikirjoituksen ulkopuolella.
Kirjoittanut: Anni-Leena Koskinen
