Hanna Tikander rikkoo hiljaisuuden IVF-hoidoista ja kivuliaasta rehellisyydestä somessa
Sosiaalinen media voi joskus tuntua kuin joukko kauniita filttereitä, joiden läpi elämää katsellaan kuin se olisi pysyvä pastellinvärinen aamu. Mutta välillä, juuri harvoin mutta riittävän usein, joku käyttää somea kuin suurennuslasia – eikä pelkää näyttää säröt.
Hanna Tikander, monelle tuttu ääni Selvin päin -podcastista ja näkyvä hahmo suomalaisessa somemaailmassa, on tottunut jakamaan elämäänsä seuraajilleen. Pitkät kävelyt keväisessä Kalliossa, gluteeniton granola, nopeat tervehdykset kameralle – ne kaikki ovat osa hänen somepersoonallisuuttaan. Mutta nyt hän marssii ulos filtereidensä takaa ja antaa seuraajilleen jotain paljon raaempaa: todellisuuden hetkiä IVF-hoitojen keskellä.
Rehellisyys ilman filtteriä
Hiljattain Hanna julkaisi Instagramissa päivityksen, joka pysäytti. Siinä ei ollut mallikuvauksen estetiikkaa tai voimalauseita glittertekstillä – vaan rehellinen, kivulias kertomus siitä, miltä tuntuu, kun oma keho vetää maton jalkojen alta. 31-vuotiaana hänen AMH-arvonsa – eli hormoni, joka kertoo naisen munasarjojen toiminnallisesta reservistä – on vain 0,16. Lääkärikielellä se tarkoittaa erittäin matalaa arvoa. Tavallisella kielellä se tarkoittaa: vaikeuksia tulla raskaaksi, ehkä jopa sitä, ettei äitiys ole biologinen mahdollisuus ollenkaan.
“Mun rinnassa on semmonen iso klöntti, joka tuntuu vihalta, mutta on pohjimmiltaan surua,” Hanna kirjoitti päivityksessään. Se ei ollut kepeä avautuminen tai suunniteltu brändipuheenvuoro. Se oli hauras ja suora. Täynnä hiljaista epätoivoa ja hetkittäin kipeää raivoa – ei systeemiin, ei yhteiskuntaan, vaan omaan kehoon.
“Mun suurin pettymys oon ollut minä itse,” hän sanoo.
Keho vastaan unelma
Sanat iskevät. Jokainen, joka on joskus kokenut, ettei oma keho toimi niin kuin pitäisi, tietää tarkalleen, miltä tuo pettymys tuntuu. Hedelmällisyys ei ole vain tilastotiedettä ja hormonikäyriä.
- Se on odotuksia
- Se on toiveita
- Se on tulevaisuuden suunnitelmia
Koko elämänmittainen kartta, joka nyt täytyy ehkä piirtää uusiksi.
Yhteisön tuki ja vertaistietoisuus
Toki Hanna ei ole ainoa suomalainen nainen, joka on avautunut IVF-hoidoista julkisesti. Muun muassa:
- Meteorologi Anniina Valtonen
- Siivousvaikuttaja Auri Kananen
ovat jakaneet omia kokemuksiaan jo aiemmin. Mutta Hanna tekee sen omalla tavallaan – tavalla, jossa ei ole pakollista hopeareunusta. Vain painoa, pohdintaa ja sellaista emotionaalista rehellisyyttä, johon moni ei uskaltaudu.
Surun kautta taistelumoodiin
Hänen kamppailunsa ei ole sankaritarina, jossa kaikki kääntyy voitoksi. Se on tarina, jossa suru ja kontrollin menetys ovat osa prosessia. Hän itse kirjoittaa:
“Mun kroppa ei valmistautu tänä keväänä maratoniin vaan IVF-hoitoihin.”
Tämä yksinkertainen vertauskuva sisältää paljon: luopumista, epävarmuutta ja uudenlaisia tavoitteita.
Uudenlainen vaikuttajuus
Samalla Hanna tekee jotain suurempaa kuin vain purkaa omaa suruaan:
- Hän avaa oven IVF-keskustelulle
- Hän antaa aiheelle tunnetason ulottuvuuden
- Hän tekee tilaa niille, joille äitiys ei ole automaatio
Meidän tekee mieli pysähtyä hänen sanojensa äärelle, koska kyse ei ole vain hedelmällisyydestä. Tässä on kyse hallinnan menetyksestä. Siitä, miltä tuntuu kohdata se hetki, kun oma keho ei ole enää yhteistyössä. Kun toivo ei ole kirkas visio, vaan pieniksi annosteltua lääkettä kalenteriin merkityissä päivissä.
Aidompi somekeskustelu
Hannan tarina ei ole klassinen vaikuttajan käännekohta. Se on epätäydellisyyden hyväksymistä ja rohkeaa rehellisyyttä. Se on mahdollisesti osa suurempaa muutosta, jossa some on entistä harvemmin pelkkä näyttämö parhaalle versiolle itsestä.
Siellä missä ennen nähtiin skumppalounaita, nähdään nyt IVF-pistoksia. Vaikka muutos saattaa äkkiseltään tuntua synkältä, se tuo mukanaan jotain aidompaa ja jaettavampaa.
Toivo kivun keskellä
Lopulta tämä on enemmän kuin kertomus IVF-hoidoista. Tämä on tarina ihmisestä, joka yrittää ymmärtää, mitä tapahtuu, kun haaveet törmäävät kehon todellisuuteen. Ja vaikka toivo joutuu syntymään uudelleen kivun kautta –
– se on silti hengissä.
Ja se, jos mikä, on tarina joka kannattaa kertoa.
