Rambo elokuvan ohjaaja Ted Kotcheff on kuollut – muisto elää elokuvahistoriassa
Jos Hollywood olisi käsikirjoitus – ja usein se siltä todellakin tuntuu – Ted Kotcheffin elämäntarina olisi sellainen, jonka haluaisi kuulla loppuun asti. Ted Kotcheff, kanadalainen ohjaajalegenda ja mies ensimmäisen Rambo-elokuvan taustalla, menehtyi huhtikuun 10. päivä Meksikossa 94-vuotiaana. Kolme päivää aiemmin hän oli viettänyt syntymäpäiviään auringon alla Karibialla. Hänen lähtönsä oli juuri hänen itsensä näköinen: hiljainen, tyylikäs ja vaikuttava.
Monille Kotcheffin nimi tuo mieleen vuoden 1982 elokuvan First Blood – suomalaisittain Rambo – taistelija. Elokuvassa Sylvester Stallonen esittämä John Rambo harhailee Amerikan metsissä miehenä, jota sota ei ole koskaan jättänyt. Kotcheffin visio ei ollut pelkkää toimintaa – se oli tutkielma traumasta, yksinäisyydestä ja siitä, kuinka yhteiskunta usein unohtaa omat sankarinsa. Tämä teki ensimmäisestä Rambo-elokuvasta poikkeuksellisen ja ikimuistoisen.
Toisin kuin moni muu, Kotcheff ei lähtenyt mukaan tekemään jatko-osia. Hän teki tietoisen valinnan olla glorifioimatta väkivaltaa.
“Ensimmäisessä leffassa John Rambo ei tapa ketään. Jatko-osassa hän tappaa 75 ihmistä. Minä en tehnyt väkivallasta sankaruutta.”
Tarjouksia olisi ollut, ja niihin olisi liittynyt miljoonakorvaukset. Mutta Kotcheff ei tinkinyt moraalistaan – se oli hänen sisäinen kompassinsa, joka näytti suunnan.
Monipuolinen ura
Vaikka Rambo toi hänelle mainetta, Kotcheffin ura ei jäänyt sen varjoon. Hän ohjasi komediaa, draamaa ja jopa saippuasarjoja. Erityisesti mieleen jää absurdi 80-luvun komediaklassikko Kauan eläköön Bernie, jossa juhlat jatkuvat kirjaimellisesti päähenkilön kuolemastakin huolimatta.
Niin kuin ennenkin, Kotcheff kieltäytyi jatko-osan tekemisestä:
“Se olisi ollut kirjaimellisesti kuolleen hevosen potkimista.”
Hän oli ohjaaja, joka tiesi, milloin lopettaa. Hän ei jäänyt kiinni menneeseen, vaan seurasi tarinoiden luonnollista kaarta. Hän ei rakastunut tuotoksiinsa sokeasti – hän rakasti hyvää kertomusta, ja antoi siitä kaiken kunnioituksen.
Inhimillinen tarinankertoja
Kotcheffin tytär, Kate, tiivisti isänsä merkityksen kauniisti:
“Hän sai ihmiset istumaan ympärilleen kuulemaan tarinoita.”
Eikö juuri siinä ole elokuvan ydin? Halumme kuulla. Halumme tuntea ja uskoa, että tarinan takana on ihminen, joka kertoo sydämestään.
Kotcheff palkittiin uransa aikana BAFTA-pystillä, häntä juhlittiin Cannesissa ja kriitikot ylistivät hänen töitään. Mutta ehkä merkityksellisintä oli se, että hän ymmärsi ihmisyyden. Hänen kameransa ei etsinyt kiiltoa, vaan elämää – myös sen säröjä ja arpia.
Perintö, joka jää elämään
Ted Kotcheffin nimi ei säily historiassa vain Rambo-elokuvan ansiosta. Hän jää mieleen, koska hän osasi kertoa, mitä tapahtuu ennen toimintahetkeä – ja mitä tapahtuu sen jälkeen. Hän ymmärsi hiljaisuuden painon.
Yksi ääni on nyt vaiennut. Mutta niin kauan kuin joku pysähtyy kuuntelemaan, tarinankertojia ei unohdeta.
Lepää rauhassa, mestari.
Sanna-Mari Rautio kirjoittaa viikoittain pop-kulttuurin ilmiöistä sarjassaan “Hollywoodin varjot ja valo”, jossa etsitään tositarinoita julkkiskuvien ja valonheitinten takaa.
