Järjettömän paska idea elokuva on nimensä veroinen epäonnistuminen
Kirjoittaja Helmi Räsänen ei kiertele eikä kaartele reviessään kappaleiksi Pamela Tolan uusimman elokuvan, Järjettömän paska idea. Nimen sävystä ei siis haluta eroon edes arviossa – se toimii pikemminkin totuuden torvena kuin provokaationa. Elokuva tuntuu olevan tietoinen omasta keskinkertaisuudestaan, eikä se pysty nousemaan nimeään korkeammalle, vaikka ehkä yrittääkin.
Hukattu tilaisuus
Tolan elokuva tuntuu olevan ennen kaikkea esimerkki ratkaisevasta hukatusta mahdollisuudesta. Räsänen maalailee mielikuvaa vaihtoehtoisesta maailmasta, jossa sama tarina olisi ehkä 70-luvun indie-pioneerin käsissä muuntunut kulttiklassikoksi. Nyt katsojalle tarjoillaan ”haalea liemilautanen”, josta puuttuvat sekä sydän että mausteet – eikä vähiten se tarinankerronnan sykähdys, joka saa katsojan janoamaan lisää.
Pääroolien dynamiikka
Elokuvan keskushahmot, Alina Tomnikovin ja Iina Kuustosen esittämät ystävykset, jäävät Räsäsen mukaan etäisiksi. Thelma ja Louise -vertaus jää kaukaiseksi kaikuna, sillä:
- Tarina ei sisällä pakomatkaa tai kaipaamaansa kaaosta
- Hahmot vaikuttavat enemmän eksyneiltä kuin kapinallisilta
- Emotionaalinen tarttumapinta loistaa poissaolollaan
Ripe, Tomnikovin roolihahmo, saa jonkin verran kehuja sisäänpäin kääntyneestä energiastaan. Hänessä lepää modernin taiteen symboli ja hiljainen kipu. Mutta kun muu draama ympärillä on ”tönkköä”, ei edes Ripe jaksa Räsäsen mukaan kannatella kokonaisuutta.
Visuaalisuus kylmän peilinä
Visuaalisesti elokuva saa kiitosta. Oulu ja Hailuoto loistavat ankaran kauneudessaan – maisemat saavat kunnian olla elokuvan vahvin anti. Valitettavasti ne vain korostavat teoksen kylmyyttä, sekä tunnetasolla että kirjaimellisesti.
Sivuhahmot ja sekava rytmi
Sivuhahmot jäävät varsin ohkaisiksi. Ainoa kirkastava poikkeus on Leea Klemola, joka tuo mukanaan karismaa, vaikkakin hetken ajaksi. Hänen roolinsa toimii muistutuksena siitä, miten pienikin rooli voi jättää jäljen, kun näyttelijä tuo mukanaan sekä syvyyttä että persoonallisuutta.
Räsänen nostaa esimerkiksi elokuvan polttarikohtauksen, joka yrittää yhdistää riehakasta komediaa ja suomalaista varautuneisuutta. Yritys valuu kuitenkin epäselvyyteen – katsojalle jää vaivaantunut olo, ei vapautunut hymy.
Teemat jäävät vajaiksi
Elokuva yrittää käsitellä suuria aiheita kuten:
- Naisten välinen ystävyys
- Kasvatuksen ja normien vastustus
- Riippuvuuden varjot
Räsänen ei kuitenkaan näe yrityksessä onnistumista. Yritys on olemassa – ja jopa rohkea – mutta toteutus jättää toivomisen varaa. Kokonaisuudesta jää tunne kuin väsyneestä tulkinnasta, jossa painavat aiheet nyrjähtävät kevyiksi, tai jopa latteiksi.
Lopullinen tuomio
Elokuvasta jäi kylmä ja hajanaisen uuvuttava jälkimaku. Räsänen pohtii, olisiko teos toiminut paremmin televisiosarjana, jossa hahmot olisivat saaneet kasvaa hiljalleen. Nyt ne jäävät yksiulotteisiksi – ”paperinmakuisiksi”.
Arvosana: ⭐️⭐️☆☆
Tuliko se jo nähtyä?
Räsäsen mukaan elokuva voi toimia niille, jotka nauttivat eksistentiaalisesta kriisistä ensimmäisen puolen tunnin aikana. Jos taas etsit viikonloppusi iltaan kepeyttä, naurua tai edes jotain konkreettista tarttumapintaa, kannattaa valita toinen vaihtoehto – tai vaikka pestä hellan takunen.
Lopuksi Räsänen vihjaa siirtyvänsä seuraavaksi käsittelemään TikTok-kohua, jossa Kanteletar esiintyy osana meditaatiorutiinia. Se lupailee sekavuutta, ehkä hellyyttä – mutta ainakin jotain hieman enemmän kuin tämä elokuva tarjosi.
