Janus Hanskin hiljainen päätös muutti kaiken – 25 vuotta myöhemmin tarina koskettaa yhä
Helsinki, huhtikuinen keskiviikkoilta vuonna 2000. Richard’s Pub Korkeavuorenkadulla on elämää hengittävä kulissien takainen näyttämö. Lattiat narisevat kuin vanhat teatteripenkit ja Elton Johnin ”Rocket Man” kiertää levyltä hivenen epävireisesti. Janus Hanski, näyttelijä ja muusikko, istuu siellä – tuttu mies tutussa miljöössä. Mutta hetki ei ole aivan tavallinen. Mitä seuraa, on hiljainen loppunäytös yhdelle elämälle ja sävel, joka johdattaa uuteen suuntaan.
Hiljainen päätös
Juoma ei ole juhlan malja eikä surun siemaus. Se on puoliksi juotu lasillinen, jonka äärellä syntyy päätös. Hanski ei tee siitä teatraalista numeroa. Hän yksinkertaisesti laskee lasin pöydälle, nousee ja kävelee ulos – ensin baarista, sitten elämäntyylistä. Siinä hetkessä muodostuu raja, jonka toisella puolella odottaa uusi alku.
25 vuotta myöhemmin: paluu tuohon iltaan
Janus Hanski, nyt vuosikymmeniä myöhemmin, jakaa muistonsa sosiaalisessa mediassa. Ei sentimentaalisuutta, ei jälkiviisastelua – pelkkää rehellistä realismia. Hän toteaa yksinkertaisesti: “Ei ole ollut ikävä.” Tyylissä on kaihoa, mutta myös ylpeä sävy: tämä valinta oli hänen omansa.
- Ei katuvaa tilintekoa.
- Ei sankarin kaarta pakottamalla.
- Ei self help -mantraa.
Sen sijaan hän tarjoaa aikuisen ihmisen näkökulman muutokseen, joka on syvästi henkilökohtainen mutta monille tunnistettava.
Tarinan voima: siksi se pysäyttää
Hanski tuo esiin jotain, mitä harvempi uskaltaa sanoa ääneen: kyllästymisen pintakiiltoon ja elämän harmaaseen sumuun. Kun hän sanoo ”tämä oli tässä”, me ymmärrämme – ei siksi, että hän olisi julkkis, vaan siksi että se tunne on universaali.
Karita Mattilan yhtyminen kiitoksiin tuo oman vivahteensa: Hanskissa on samaa rohkeutta ja haavoittuvuutta, jota lavalla tarvitaan. Hänen kerrontansa ei ole sensaatiohakuista, vaan se muistuttaa:
- Muutokset syntyvät pienistä hetkistä.
- Päätöstä ei tarvitse julistaa, riittää että sen tekee.
- Rohkeus voi olla hiljaista.
Ei tarinaa ilman valoa ja varjoa
Hanski puhuu myös katkaisuhoidoista. Ensimmäinen ei onnistunut. Toinen kerta toi jo valoa – ei siksi, että hän olisi muuttunut ihmeihmiseksi, vaan koska hän oli valmis. Hän ei esittänyt raitista, hän eli sen. Tämä erottaa hänen tarinansa monista: se ei nojaa pelastetun sankarin malliin, vaan kuvaa matkaa sellaisena kuin se on – rosoisena ja inhimillisenä.
Elämä jatkuu – tyynenä, mutta väkevästi
Nyt Hanski elää edelleen sitä valintaa. Ei suurin kampanjoin, ei otsikoiden kautta. Hän on yhä taiteilija. Mies, joka oli joskus enemmän myrsky kuin mies, pysyy edelleen uskollisena itselleen – mutta nyt myrskyn sijaan hän tuo esiin hiljaisempaa voimaa. Ja mikä tärkeintä: me kuuntelemme.
– Teksti: Aamu Salossaari
Koska tarinat eivät elä tilastoissa. Ne elävät ihmisissä.
