Netflixin The Four Seasons on lempeän hauska draamakomedia keski-iän kriiseistä ja ystävyydestä

Kuvitellaan hetki: olet lomalla ystäväporukan kanssa. Yksi teistä kaataa viiniä, toinen grillaa, kolmas häärii salaatin kanssa kuin MasterChefissä, ja kaikki on hyvin – tai ainakin siltä näyttää. Sitten joku (tällä kertaa se on Steve Carellin esittämä Nick) pamauttaa pöytään lauseen, joka viiltää ilmaan viileämmän tunnelman kuin avattu pakastin: “Mun avioliitto on ohi. Ei tunnetta enää, pelkkää hengitystä ja hiljaisuutta.” Tervetuloa The Four Seasonsin maailmaan – Netflixin uusi draamakomedia, joka katsoo suoraan sydämeen (ja vähän vatsaan, jossa suru ja koominen ahdistus tuntuvat eniten).

Draaman tasainen syke ja ironian lempeä leikkaus

The Four Seasons ottaa pohjakseen Alan Aldan 80-luvulla tekemän samannimisen elokuvan, jossa ystäväpariskunnat kokoontuvat lomille vuodenaikojen mukaan – aina vähän enemmän hajoavina, mutta samalla kiinteämpinä. Nyt käsissä on uusi versio, tuoreesti pakattuna Tina Feyn, Lang Fisherin ja Tracey Wigfieldin käsissä. He tuovat tähän lämminhenkiseen ihmissuhdesalaattiin:

• runsasta ironiaa
• kourallisen imelänkatkeraa realismia
• ripauksen tunneälyä

Kaikki tämä on annosteltu viisaasti mutta ei tunteettomasti.

Hahmokaarti, joka hengittää ja hikoilee kuin me kaikki

Päähenkilöjoukko on kuin hyvin treenattu ensemble:

• Steve Carell esittää Nickiä, jonka aviokriisi toimii sarjan liikkeellepanevana voimana.
• Tina Fey tuo rooliinsa tuttua kuivaa älyä ja neuroottisuutta – hieman eheämpänä versiona Liz Lemonista.
• Erika Henningsen yllättää Ginnynä, uutena naisystävänä, joka kehittyy alkukankeudesta merkittäväksi hahmoksi.

Lisäksi sarjasta löytyy teini, joka työstää vanhempiensa eroa julkiseksi teatteriesitykseksi – kuvitelkaa Lars von Trier ohjaamassa High School Musicalia.

Hidas palo, jossa savuaa totuus

Jos odotat sarjasta yllättäviä juonenkäänteitä tai trillerimäistä jännitystä, odotat turhaan. The Four Seasons ei yritä shokeerata – sen voima piilee arkisessa kivussa ja komediassa. Sarja kuvaa:

• kumppanuuden haurautta pitkien suhteiden jälkeen
• ystävyyttä, joka kantaa vaikka horjuu
• päätöksiä, joita olisi pitänyt tehdä kauan sitten

Se näyttää, miten tärkeitä ovat ne keskustelut, joita lykätään vuosi toisensa jälkeen – ja jotka lopulta käydään viinilasien äärellä mökkilaiturilla.

Vertailua, vastapareja ja vivahteita

Tyylillisesti sarja tuo mieleen The White Lotuksen, mutta ilman sen ivaa tai sarkasmia. Tämä sarja ei ilkkuu – se ymmärtää. Se antaa ihmisille luvan olla:

• hölmöjä
• hauraan inhimillisiä
• yllättävän totta eläviä

Kaikki ei toki ole täydellistä. Nuoremmat hahmot, erityisesti elämäntapavaikuttaja-sivuhahmot, ovat välillä kärjistettyjä karikatyyrejä. Heidän kombuchan ja avokadonaamioiden sävyttämät elämänfilosofiansa tarjoavat koomisia hetkiä, mutta välillä särähtävät silmään.

Lopputuomio: hiljainen osuma sydämeen

Parasta on, ettei sarja tarjoa helppoja vastauksia. Siinä ei ratkaista kaikkea, mutta se näyttää kaiken sellaisena kuin se on: vähän rikkinäisenä, hieman sekavana – ja silti siinä on kauneutta.

Arvio: ★★★★½

(½ tähteä menetetään latteiksi jääneistä nuorisohahmoista.)

Kenelle tämä sarja sopii?

Katso, jos:

• Olet elänyt ystävyytenäkin toimivaa parisuhdetta – ja tiedät, että se ei aina ole helppoa.
• Pidät keskustelemisesta, joka ei pääty suden ulvontaan vaan hiljaiseen ymmärrykseen.

Ohita, jos:

• Kaipaat draamaa, jossa käänteet tulevat säikähdyksenä eikä havahtumisena.
• Et jaksa neuvottelua ihmisten vajavuuden kanssa – edes televisiossa.

Mutta muille: Tämä sarja jää. Ehkä juuri siksi, ettei se yritä olla muuta kuin mitä on. Se tuntuu samalta kuin hyvä ystävä – tai hyvä sarja. Niitä jää kaipaamaan heti, kun ne ovat poissa.