Topi Borg kohtaa yllättävän tilanteen Helsingin yössä – tarina sporan matkasta joka ei unohdu

Joskus kaupunkien yöt tuntuvat siltä kuin maailma pysähtyisi hetkeksi. Marraskuinen Helsinki oli juuri tällainen – tumma, kiiltävä ja hieman epätodellinen. Sellaisina öinä tapahtuu asioita, jotka eivät mahdu uutisiin, mutta jäävät mieleen. Niistä voi tulla tarinoita, joita kerrotaan ystäville kahvikupin äärellä. Kuten se, mitä tapahtui Topi Borgille raitiovaunussa vuoden 2018 Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien jälkeen.

Topi – tunnettu neurokirjon tarkkailija, dokumenttihahmo ja kirjoittaja – istui sporassa niin kuin moni meistä Helsingin yössä. Vastapäätä oli nuori mies, kebablaatikko sylissä, silmissä levoton katse. Mikään ei vielä kertonut, että tästä tulisi ilta, joka jäisi kummittelemaan.

Hetki rikkoutui hämmentävän lauseen myötä: ”Laita puhelin pois.” Ei karjuntaa, ei uhkaa – vain tiivistetty pyyntö, jonka paino on raskaampi kuin sanat antaisivat ymmärtää. Topi ei reagoinut näkyvästi. Useimmat olisivat jatkaneet kuten hän: selaten, sivuuttaen, sulkien häiriön pois maailmastaan.

Mutta tuo lause ei jäänyt yksin. Mies nousi ja potkaisi. Äkkinäinen, hallitsematon ele. Ei murskaava, vaan yllättävä. Puhelin putosi. Jalassa tuntui kipu. Ja yhtäkkiä maailma liikahti raiteiltaan.

Mikä hetkien painossa piilee

Topi siirtyi pois – ei pelon pakottamana, vaan selkeän vaiston opastamana. Mutta hetken päästä hän palasi. Ei haastaakseen, ei uhotakseen, vaan ehkä ymmärtääkseen. Yritti hahmottaa palapelistä sen yhden puuttuvan palan: miksi tämä tapahtui?

Tämä hetki ei ole pelkkä sattuma hänen tarinassaan. Se on osa sitä, mitä hän käsittelee kirjassaan Normaaliusrodeo. Hän ei jahtaa vastauksia, vaan tarkkailee pieniä sävyjä: miksi joku toimii niin kuin toimii, mitä jää jäljelle kun sanat tai järki eivät riitä. Hahmoon ei heitetä diagnooseja. Tilannetta ei dramatisoida. Vain pysähdytään, kuten Topi pysähtyi, miettimään mitä oikeastaan tapahtui.

Hiljaiset väkivallan kerrokset

Väkivalta – se mikä jää mieleen – ei aina ole äänekästä tai veristä. Se voi olla ele, joka vääristää maailman hetkeksi. Tunne, joka ei katoa. Kohtaaminen, joka ei sovi mihinkään malliin. Sellaisia ovat jotkut kaupungin yöt: outoja, kerrostuneita, vaikeita purkaa.

Topin kertomus ei ole tarina pelosta eikä sankaruudesta. Se on hiljainen hetki, jonka hän kuljettaa mukanaan, ehkä edelleen purettavana, edelleen liikkeessä. Hän ei tarjoa valmiita vastauksia, vaan esittää meille lukijoille saman hiljaisen kysymyksen: mitä sinä tekisit?

Askeleet pimeässä

Me kaikki olemme olleet siinä vaiheessa raitiovaunua, keskellä yötä, kohtaamassa jotain, mitä emme osanneet odottaa. Me kaikki olemme punninneet katseita, liikkeitä ja perääntymisiä. Ja juuri tämä tekee tarinasta mahdollisen – ja tärkeän. Se ei ole poikkeus, vaan esimerkki siitä, miten ohuita rajat todellisuuksien välillä voivat olla.

Topin ja kebabia syöneen miehen tarina ei ratkaise mitään. Mutta se kertoo kaiken siitä, kuinka läheltä kuljemme toisiamme – ja kuinka vähän ymmärrämme, mitä yössä todella tapahtuu.

Lopulta: ehkä ei tarvitse ymmärtää

Kun Topi jäi ratikan ovien avautuessa miettimään, samalla tavalla kuin nyt lukijana jäämme, hän teki valinnan. Ei ratkaista, mutta tunnistaa. Jotain tapahtui. Ja siitä syntyi ajatus, joka jää soimaan hiljaa, yhä uudelleen. Ehkä se on tärkeintä.

• Tarinat eivät ole aina dramaattisia.
• Kohtaamiset voivat olla hiljaisia mutta merkityksellisiä.
• Aina ei tarvita vastausta – riittää että kysymys jää ilmaan.

Helsinki jatkaa matkaansa. Sporat kulkevat. Ja jossain pysäkillä seisoo aina joku, joka miettii, mitä oikeastaan tapahtui.

Ronja Siirilä
Kirjoittaja, joka jää mieluummin pysäkille miettimään kuin hyppää seuraavaan sporaan.