Axel Åhmanin kissantatuointi kertoo yllättävän paljon suomalaisuudesta ja lempeydestä

Axel Åhmanin kissantatuointi kertoo yllättävän paljon suomalaisuudesta ja lempeydestä

Euroviisut. Se on se glitterijuhla, joka kerran vuodessa saa Euroopan kansat unohtamaan edes hetkeksi verot, väsymyksen—ja joskus jopa toisensa. Se on kisa, jossa paljetit kilpailevat pateettisuuden kanssa, ja jossa draama alkaa jo ennen kuin ensimmäinen sävel soi.

Mutta tänä vuonna yksi viisuviikon sykähdyttävimmistä paljastuksista ei tullut lavalta, vaan suoraan iholta.

Axel Åhman, toinen KAJ-yhtyeen kolmesta lämminhenkisestä älykköhassuttelijasta, nosti kätensä – ja paljasti tatuoinnin. Ei mitään piikikästä lohikäärmettä tai tekstattua elämänohjetta kreikaksi, vaan… kissan. Nimenomaan hänen oman kissansa, Nissen, polkupyörän selässä.

Viesti musteella: Kissa, joka kertoo kaiken

Kyllä. Siinä se on: oranssi kissa, polkemassa menemään kuin mikäkin hiljainen sankari. Eikä se ole vitsi. Se on oikea, oikeasti musteella ikuistettu kunnianosoitus lemmikkirakkaudelle. Ja, samalla, aika osuva muotokuva suomalaisuudesta.

Koska eikö meissä kaikissa asu vähän Nisseä?

Me rakastamme eläimiämme sydämemme pohjasta. Meidän arjen helmet eivät ole suureellisia, vaan henkäyksen kaltaisia hetkiä:

  • kuraiset tassunjäljet lattialla
  • pieni hyrinä sohvannurkassa
  • se tunne, kun joku odottaa sua kotona päivän päätteeksi

Ja nyt yksi Euroopan suurimmista musiikkitapahtumista on saanut edustajakseen miehen, jonka kädestä löytyy juuri tuo rakkaus – ihan kirjaimellisesti.

Axel ei vain näyttänyt tatuointiaan – hän näytti meille meidät

Tätä ei oikein voi ohittaa olankohautuksella. Axel ei vain näyttänyt tatuointinsa; hän näytti meille, ketä hän on. Ja sitä kautta vähän myös sitä, keitä me olemme. Huumoriniilo, kissaihminen, tunneälykäs mies – siinä kombossa on jotain todella 2020-lukua.

Ja vaikka KAJ edustaa tänä vuonna Ruotsia (!), suomalaiset jakavat vilpittömän ylpeyden ja lämpimän ruotsinkielisen naurun heidän kanssaan.

“Bastu” – Kappale, joka ei huuda vaan kuiskaa

KAJ:n viisu, “Bastu,” ei räjäytä lavasteita tai uhkaa räjäyttää Euroopan äänestäjärakenteita. Se on jotain aivan muuta:

  • kuuma tee sateen jälkeen
  • hymy, joka alkaa huulista ja hiipii hiljaa poskiin
  • muistutus, että pienikin tarina voi olla koskettava

Se kertoo siitä, että meillä ei aina tarvitse olla suuria sloganeita – joskus kissa pyörän selässä riittää.

Suomenruotsalaiset sillanrakentajina

Mutta hetkinen. Eikö tässä ole jotain isompaa pelissä?

KAJ edustaa Ruotsia, mutta suomenruotsalaisina he seisovat kahden kulttuurin välissä – tai ehkä paremminkin molemmilla puolilla yhtä aikaa. Heidän suosionsa Suomessa on valtaisa, vaikka heillä ei tässä kisassa olekaan virallista lippua meidän kotimaamme puolesta.

Silti suomalaiset:

  1. äänestävät heitä
  2. popittavat “Bastua”
  3. suunnittelevat kotibileitä kuin Lordi olisi palaamassa lavalle

Tämä ei ole protesti, vaan halaus. Halaus sille, että identiteetti voi olla enemmän kuin se, mitä passissa lukee. Se voi olla se, mille nauraa, mitä kaipaa, mitä rakastaa – tai kenen selässä sitä haluaisi pyöräillä maailmaa ympäri.

Kissatatuointi suomalaisuuden peilinä

KAJ ei ehkä tuo Euroviisuihin sitä perinteistä suomalaisuutta – ei folkmelankoliaa, ei huutoääntä, eikä savusaunatraumaa. Sen sijaan he tarjoavat meille toisintulkinnan meistä itsestämme:

  • lempeämmän
  • leikkisämmän
  • ja kenties rehellisemmän version

Ja siitä muistuttaa meitä joka kerta Axel Åhmanin käsivarsia koristava Nisse. Se ei ole vain pieni piirros lemmikistä. Se on sydän, esillä maailmalle.

Kuka olisi sinun tatuointisi arvoinen?

Joten kun viisuillan finaali koittaa ja me istumme kotisohvillamme sipsikulho kädessä ja tekstitv auki (koska niin me edelleen teemme), muistakaa vilkaista myös omaa sisintä. Löytyisikö sieltä jokin yhtä lämmin ele, jokin yhtä herkkä muistutus siitä, mitä rakastatte?

Ja ehkä miettikää — jos te tekisitte tatuoinnin jostakin rakkaasta, mitä tai ketä se esittäisi?

Basel, valmistaudu. Me tuomme saunan, huumorin ja pyöräilevän kissan lavalle. Ja ehkä vihdoin maailma tajuaa, miksi meistä suomalaisista niin helposti tekee mieli itkeä, nauraa — ja ottaa kissa kainaloon.

– Laura-Maria Rantanen
Kirjoittaa silloin kun ei katso kissavideoita tai pohtii, minkälainen viisu Tove Jansson olisi tehnyt.