Bertrand Cantat ja Marie Trintignant – Rakkauden varjossa tapahtunut tragedia ravistelee yhä
Yksi heinäkuinen yö vuonna 2003 pysäytti Ranskan. Se tapahtui Vilnassa, Liettuassa, hotellihuoneessa, joka muutti muotonsa hetkessä luksuksesta tragediaksi. Siellä, kahden taiteilijan välillä, syntyi kohtaus, joka vei hengen Marie Trintignantilta – yhdeltä Ranskan rakastetuimmista näyttelijöistä – ja murskasi Bertrand Cantat’n, rockin karismaattisen runopojan, koko uran ja maineen.
Netflixin uusi dokumentti Rocktähdestä tappajaksi ei jää pintaan. Se ei tyydy kuvaamaan median pintakohuja tai skandaaliotsikoita. Sen sijaan se sukeltaa suoraan syvään päähän – niihin myrskyisiin, mustiin laineisiin, joissa rakkaus, valta, väkivalta ja vaikeneminen kulkevat käsi kädessä.
Bertrand Cantat oli enemmän kuin vain laulaja. Hän oli Noir Désir -yhtyeen nokkamies, intelligenssiin kietoutunut rocktähti, joka tunnettiin terävistä sanoituksista ja tummasta, sähköisestä esiintymistyylistään. Hän oli runoilija, jonka kappaleissa soi vapaus, yksinäisyys ja kaipaus. Mutta myös pahaenteinen sävy – kuin osittain varoituksena siitä, mitä oli tulossa.
Ja Marie Trintignant – hän oli taiteellinen perijä, tulisielu, näyttelijä, joka kantoi mukanaan sekä ranskalaisen elokuvan historiaa että omia haaveitaan. Heidän suhteensa näytti ulospäin kuin kahden herkkäsieluisen kohtaaminen; kuin romanssi, joka olisi voinut syntyä elokuvakäsikirjoituksesta. Mutta kulissien takana se muistutti enemmänkin myrskyä, joka ensin houkuttaa lämminhenkisesti mutta lopulta repii kaiken rikki.
Tuo kohtalokas yö päättyi koomaan, Trintignantin vakaviin päävammoihin ja päiviä myöhemmin hänen kuolemaansa. Cantat tunnusti lyöneensä – kertoi ”menettäneensä malttinsa”. Ranskassa tapahtuma kirjattiin pitkään ”intohimorikoksena”, termillä, jolla media upotti kylmän teon romanttiseen tragediankuvastoon. Kuin suru saisi jotenkin hyväksyttävämmän muodon, kun sen kiekaisisi runollisesti.
Mutta elokuvassa ei ole mitään romanttista. Se näyttää, kuinka paljon alistamista, kontrollia ja pelkoa voi kätkeytyä “rakkauden” nimikkeen taakse – ja miten helposti liian moni katsoo toiseen suuntaan.
Varoitusmerkkejä oli:
- Tallenteita, joissa Cantat huutaa, kontrolloi ja uhkailee
- Tutkintaraportteja systemaattisesta väkivallasta
- Toistuvia kertomuksia pelosta ja kontrollista
Ehkä kaikkein pysäyttävintä dokumentissa on kuitenkin se, mitä tapahtui tuomion jälkeen. Cantat sai kahdeksan vuoden vankeustuomion – istui niistä vain neljä. Vapauduttuaan hän palasi yhteen entisen puolisonsa Kristina Radyn kanssa – naisen, joka oli todistanut hänen puolestaan oikeudessa. Myöhemmin Rady teki itsemurhan. Tai niin ainakin viranomaiset sanoivat. Mutta puhelinvastaajaviestit, jotka dokumentissa kuullaan, kertovat karumpaa tarinaa: hän pelkäsi miestä, jonka rakkaus oli kuin myrkky – salakavala ja kahlitseva.
Ja silti, monille Bertrand Cantat pysyi sankarina. Media aloitti toimintansa kuin anteeksipyynnön karikatyyrina:
- Tarjosi paluun musiikkikentälle
- Julkaisi uusia haastatteluja
- Yritti sovittaa uudelleen artisti-imagon
Mutta kun totuus alkoi tihkua pintaan – kun Rady kuoli ja uhrien ääni voimistui – yleinen mielipide alkoi kääntyä:
- Soittolistat tyhjenivät
- Keikat peruttiin
- Imago särkyi
Dokumentti ei tyydy tapahtumien referointiin, vaan se kysyy olennaisen kysymyksen: miksi meni niin kauan? Miksi moni vaikeni, kun olisi pitänyt puhua? Miksi patriarkaatti, se vanha ja väsymätön näyttämömestari, sai taas vetää verhoa teon yli?
Kyse ei ole enää yhdestä tapauksesta. Tähän tarinaan on juurrutettu isompia totuuksia:
- Miten taidetta voidaan käyttää kilpenä
- Kuinka karisma voi himmentää jopa murhan
Bertrand Cantat ei ole enää rocklegenda. Hän on muistutus. Peili.
Marie Trintignant ei voi enää puhua. Mutta me voimme – ja meidän pitää.
Rocktähdestä tappajaksi ei varsinaisesti ole helppoa katsottavaa. Mutta se on pakollinen. Etenkin nyt, kun maailmassa kaikuu turhankin usein sama kaiku:
”Se oli intohimoa. Hän ei tarkoittanut.”
Ei – se oli kontrollia. Se oli tappamista.
Katso dokumentti. Älä asetu hiljaisuuden puolelle.
