Blondien rumpali Clem Burke on poissa – näin hänen ainutlaatuinen rytminsä jätti pysyvän jäljen rockhistoriaan

Jotkut rumpalit jäävät muiden varjoon. He jäävät unohduksiin, hiljaisiksi taustahahmoiksi suuressa rock’n’roll-tarinassa. Mutta Clem Burke? Hän ei koskaan ollut yksi heistä. Hän oli se rytmi, joka sai Blondien sydämen sykkimään. Se pulssi, joka soi jokaisen hitin taustalla – ei vain niin, että sen kuuli, vaan niin, että sen tunsi.

Nyt Clem on poissa. Hän kuoli 70-vuotiaana, pitkän mutta yksityisenä pysyneen taistelun jälkeen syöpää vastaan. Ja kyllä, hänen kuolemansa sulkee luvun musiikinhistoriassa – mutta samalla se avaa uuden. Legendat syntyvät juuri näin: kun ääni vaikenee, tarina alkaa elää omaa elämäänsä.

Jos Blondien keulakuva Debbie Harry oli kuin Andy Warholin inspiroima pop-ikoni, Clem puolestaan muistutti enemmän bändin omaa Lou Reediä – suoraselkäinen, cool ja tinkimätön muusikko. Lavalla hänellä oli jotain punkin Gene Krupamaista: sykettä, show’ta ja silti äärimmäisen tarkkaa otetta. Ilman häntä ”Heart of Glass” ei olisi saanut sitä hypnoottista, diskopoljentoa, joka nosti bändin suoraan tähtikartalle.

Clem oli enemmän kuin yksi bändin jäsen muiden joukossa. Hän oli voima, jonka varaan Blondie juuri rakensi identiteettiään, tasapainoillessaan punkin vulgaarin raakuuden ja new waven tyylikkyyden välillä. Ja hän teki sen niin, että se näytti helpolta.

Mutta Clem ei koskaan jämähtänyt menneeseen. Hän oli kultasormi, jonka soittotaidoista pääsivät nauttimaan monet muutkin legendat:

• Bob Dylan
• Iggy Pop
• Joan Jett
• Ramones

Hän ei koskaan ollut vain keikkarumpali; hän oli aina täysillä mukana. Hän toi jokaiseen projektiin mukanaan oman tahdin, sen 70-luvun New Yorkin sykkivän, aavistuksen vaarallisen tunnelman. Funkin, punkin ja rock’n’rollin sydänäänen.

Ja kyllä, myös Suomeen ulottui hänen tarinansa pieni, mutta merkittävä sivujuonne. 2010-luvulla Clem astui lavalle The 69 Catsin riveissä – suomalaislähtöisen psychobilly-bändin, jota johti The 69 Eyesin tummaääninen keulahahmo Jyrki 69. Se, että Burke tarttui kapuloihin suomalaisen goottiglamin parissa, kertoo kaiken olennaisen hänen uteliaisuudestaan. Hän ei pelännyt sitä hylättyä sivupolkua, kun valtatie jatkui suoraan.

Minulle – ja niin monelle muulle – Clem Burke ei ollut vain rumpali. Hän oli ilmiö. Eräänlainen viimeinen renessanssimies rockissa, joka ymmärsi musiikin ytimen: melodia voi jäädä päähän, mutta rytmi saa sydämen lyömään. Hän oli mies, joka ei koskaan ollut anonyymi osa kokonaisuutta – hän oli se osa, joka pakotti sinut liikuttamaan jalkaa.

Jos Keith Moon oli rockin hurja räjähdys, Clem Burke oli sen sytytyslanka – vähemmän näyttävä, mutta yhtä voimakas.

Debbie Harry sanoi Clemistä, että hän oli kuin perheenjäsen. Ehkä siksi tämä kuolema sattuu niin syvältä. Tämä ei ole vain maailmankaikkeuden pieni notkahdus musiikin linjastossa. Se osuu meihin, jotka tanssimme ryskäävien rumpujen tahtiin silloinkin, kun sydän oli särkynyt tai maailma painoi päälle.

Clement Anthony Bozewski – Clem Burke. Kiitos rytmistä. Kiitos siitä, että soitit kuin huomista ei olisi. Ja juuri siksi meidän ei koskaan tarvitse unohtaa sinua.

Sinun rummuistasi syntyi ääni, joka ei hiljene, vaikka sinä olet nyt hiljaa.

Lepää rauhassa. Olit Blondien syke – ja koko punkin pulssi.