Erika Vikmanin latex-show Euroviisuissa herätti keskustelua seksuaalisuudesta ja kulttuurikuvista

Ajatusleikki: Mitä yhteistä on 70-luvun saksalaisilla aikuiselokuvilla, euroviisulavalla kimmeltävässä lateksissa tanssivalla naisella ja Suomen presidentillä? Kuulostaa unelta – tai painajaiselta – mutta vuonna 2024 se oli ihan tavallinen viikko suomalaisessa popkulttuurissa.

Kaikki alkoi, kun presidentti Alexander Stubbilta – tuoreelta valtionpäämieheltämme – kysyttiin suosikkiaan tämän vuoden Euroviisuista. Valinta ei osunut Erika Vikmaniin, joka edustaa Suomea sensuellilla diskopläjäyksellään “Ich kommen”, vaan huumorimusiikkia tarjoavaan KAJ:iin. KAJ laulaa saunahurmoksesta ja kansanmusiikin lämmöstä. Vikman puolestaan tarjoilee savukoneen seasta voimaantunutta naisellisuutta tiukassa lateksiasussa. Presidentin valinta vaikuttaisi äkkiä mitättömältä detaljilta – ellei aatelinen brittilehti The Times olisi napannut siitä kiinni ja vienyt koko homman täysin eri sfääreihin.

Kun The Times nosti katseen saunasta saksalaiselle nauhalle

Ja nyt puhutaan saksalaisesta tuontipornosta.

Ei vitsi, vaan ihan oikea analyysi: The Times painoi artikkelin, jossa Vikmanin kappaleen nimi – saksankielinen Ich kommen, eli “minä tulen” – yhdistettiin suoraan 70- ja 80-lukujen pornoperinteelle, jolloin suomalaiset katselivat aikuisviihdettä lähinnä Ruotsin ja Saksan kautta, koska kotimainen lainsäädäntö piti siveyden käsitettä lähes pyhänä.

Ajatus meni näin: Vikmanin kappale ei ole vain Euroviisubiisi – se on jatkumo suomalaisen kulttuurin synkälle, pehmeästi valaistulle VHS-historialle. Tervetuloa menneisyyden peiliseinään, jossa disco kohtaa vanhan pornokabinetin.

Lateksia, lavaa ja kulttuurijournalismia

Mutta keskitytään hetkeen: nainen lavalla, yltä päältä mustassa lateksissa, laulaa voimakkaasti omasta seksuaalienergiastaan. Jossain Lontoossa joku kulttuurijournalisti nielaisee kahvinsa väärään kurkkuun – ja Suomesta puhutaan taas oudolla tavalla, jolle olemme jo lähes immuuneja.

Presidentti Stubb puolestaan teki tyylipuhtaan poliittisen väistöliikkeen. Ehkä hän todella piti enemmän harmonikasta kuin diskosta, mutta Erika Vikmanin faneille hänen lausuntonsa oli takaisku. Vikman kommentoi suorasukaisesti: olisi hienoa, jos “suurmiehet seisoisivat kaltaisteni naisten puolella”.

Viestinvaihto jatkui kulisseissa. Stubb kuulemma lähetti Vikmanille ystävällisen viestin ja puhui “kaksoisvoitosta”. Elehän se oli – mutta naista, joka joutuu jatkuvasti perustelemaan rohkeutensa kiinnostuksen ja kaupallisen menestyksen keskellä, ele ei koskaan täysin peitä.

Ei pelkkä presidentin lipsahdus

Koska tässä jutussa ei lopulta ole kyse vain yhdestä presidentin lipsahduksesta. Vaan siitä, miksi naisartistin seksuaalinen itsevarmuus edelleen kohauttaa. Miksi miehen saunaviisu saa hymistelyä ja huumoria, mutta naisen lavaflirtti nostattaa otsikoita, joiden otsikoissa viitataan tuontipornoon.

Popkulttuurissa nainen saa flirttailla – mutta mielellään vain, jos se kestää ironian säilää ja myy biisilistojen lisäksi myös kulttuurikelpoisuutta.

Erika Vikman ei koskaan mainostanut olevansa pornahtava artisti. Hän on tehnyt diskopopin, joka pelaa samalla pelikentällä kuin:

• Cher aikanaan
• Samantha Jones televisioruudussa

Hän on tietoinen omasta vetovoimastaan ja käyttää sitä viihteellisesti ja esteettisesti, ei provokaation itseisarvona.

Kulttuuripeili ja kansallinen identiteetti

Silti, silmäilijöitä riittää. Ja analysoijia, jotka muistavat tarkalleen, koska katsoivat ensimmäisen Jürgenin Uuno Turhapuro –maratonin jälkeen.

Ja niin tämä koko farssinomainen viikon episodi nousi pelkästä viisukisasta koko kansakunnan kulttuuripeiliksi. Latex vai löyly? Disco vai hanuri (instrumentti, tarkennetaan vielä uudelleen)? Syvemmällä tasolla se kysyy:

1. Minkälaista naiseutta me olemme valmiita juhlimaan?
2. Mikä pelottaa meitä yhä?

Stubb miettii jatkossa ehkä kahdesti ennen kuin heittää viisuvitinsä julkisuuteen. The Times jatkaa brittiperäistä nostalgia-analyysiään. Ja Erika Vikman? Hän menee finaaliin. Silmät auki, selkä suorana, mutta tällä kertaa ehkä hieman varautuneempana siihen, mistä kulmasta kamerat seuraavan kerran tulevat.

“Ich kommen” – eikä kenenkään tarvitse hävetä

Yksi asia on varma: vaikka kappaleen nimi on Ich kommen, tässä ei kukaan tarvitse peitellä kasvojaan. Tämä on Euroviisut. Tämä on show. Ja tämä on suomalainen nainen, joka ei pyydä anteeksi, vaikka vieläkin sen toivottaisiin tapahtuvan.

Rakkaudella,
Lumi Laurila
Viihdejournalistinne – aina valmiina lukemaan rivien välistä ja kirjoittamaan niiden päälle.