Hannu Karpo – Suomalaisen Journalismin Peloton Ääni

Mikä tekee toimittajasta legendan? Kysy keneltä tahansa suomalaisen journalismin suurista nimistä, ja vastaus on todennäköisesti sama: Hannu Karpo. Hän ei vain raportoinut – hän eli tarinansa. Karpo sukelsi suoraan elämän kovimpiin kulmiin, sinne minne muut eivät tahtoneet tai uskaltaneet mennä. Hän oli journalisti, joka ei säästellyt ketään, mutta samalla hän antoi äänen niille, joiden asiat muuten olisi lakaistu maton alle.

Nyt hänen aikalaisensa, tunnettu toimittaja Mirja Pyykkö, muistelee miestä, joka pysäytti suomalaiset television ääreen vuosikymmenestä toiseen.

Kun Karpo ja Pyykkö lähtivät liikkeelle, lopputulosta ei tiennyt kukaan

Pyykkö ja Karpo jaksoivat työvuosiaan Ylen ajankohtaistoimituksessa. Heidät yhdistettiin työpareiksi – ja millainen kaksikko siitä syntyikään. Voi vain kuvitella matkat halki Suomen, takapenkillä filmikamera, taukopaikkoina motellit ja syrjäisten huoltoasemien kahvilanurkkaukset.

Karpo oli aina valmis – mikrofoni ojossa, kysymys valmiina, sydän journalistin asenteella sykkivänä. Hän huomasi ihmiset, jotka muuten olisivat jääneet näkymättömiin.

”Hannun kanssa teimme Me kysymme -ohjelmaa ja ajoimme ympäri maata,” Pyykkö muistelee Ilta-Sanomille. ”Hänellä oli oma tapansa löytää ne ihmiset, joiden tarinoiden kautta hän halusi puhua asioista.”

Mutta miten Karpo löysi ne ihmiset? Miten hän tiesi, mihin mennä? Hän ei tyydyttänyt itseään pelkillä virallisilla versioilla – hän etsi sen arkisen Suomen, joka eli otsikoiden ja siloteltujen puheiden taustalla.

”En osaa täysin sanoa, mutta Hannulla oli aina valmiiksi lista ihmisiä, joita hän halusi tavata,” Pyykkö kertoo. ”Hän reissasi ihan sairaasti. Uskon, että niiden matkojen ja sattumien kautta hän löysi monet tarinansa.”

Ja juuri sattumat – se arvaamattomuus – tekivät Karpon dokumentaarisesta televisiosta niin koukuttavaa katsottavaa. Suomessa ei ollut mitään vastaavaa.

Romanipojan tarina, joka jäi Pyykön mieleen

Yksi hetki Karpon kanssa tehdyistä matkoista on jäänyt Pyykölle erityisesti sydämeen.

Pohjois-Suomi. Kolea tuuli. Tulipalossa kotinsa menettänyt romaniperhe. Karpo ja Pyykkö saapuivat paikalle tutkimaan perheen tilannetta, kun heidän luokseen käveli pieni poika – ehkä viisivuotias.

”Hän alkoi puhua ihan itse. Hän kertoi reippaasti kaiken, mitä oli tapahtunut,” Pyykkö sanoo.

Toinen toimittaja olisi ehkä pysähtynyt miettimään, pitäisikö tässä kysyä vanhemmilta lupa, onko informaatio ns. ”oikeaa”, pitäisikö ensin haastatella asiantuntijoita. Karpo ei epäröinyt. Hän antoi kameran käydä.

Ja siinä onkin Karpon tv-journalismin ydin: ei käsikirjoitettua draamaa, ei valmiiksi mietittyjä asetelmia – vain elämä sellaisenaan.

Viimeinen kohtaaminen – ja hiljaisuus sen jälkeen

Pyykkö ja Karpo eivät pysyneet läheisinä läpi elämän, mutta heidän polkunsa ristesivät pitkään. Viimeisen kerran Pyykkö näki Karpon noin viisi vuotta sitten tv-alan gaalassa.

”Kun Hannu oli Raitan kanssa naimisissa ja asui Klaukkalassa, tapasimme silloin tällöin perheittäin,” hän kertoo. ”Mutta siitäkin on jo 30 vuotta.”

Ehkä heidän ei tarvinnut pysyä yhteydessä. Karpo ei ollut mikään turhanpäiväinen smalltalk-mies – hän oli journalisti, jonka päivät kuljetti eteenpäin loputon tarve kertoa asioista niin kuin ne olivat.

Suomi ilman Karpoa

Karpon kaltaisia journalisteja ei enää juuri ole. Hän oli äänitorvi, joka puhui sorrettujen puolesta, kaivoi epäkohtia ja paljasti huijareita – eikä pelännyt ketään.

Meille, jotka vartuimme hänen reportaasiensa äärellä, Karpo ei ollut vain toimittaja, vaan jotain enemmän. Hän oli peili, joka näytti suomalaisen yhteiskunnan raadollisimmillaan mutta myös oikeudenmukaisimmillaan.

Ja vaikka Karpo on poissa, hänen perintönsä elää.

Suomi, jonka hän meille näytti – täynnä känniääliöitä, huijareita, mutta myös taistelijoita ja unohdettuja – ei koskaan ollut yksiulotteinen. Se oli aito.