Heimo Haiton tarina kaipaa uuden elokuvan – unohtunut viuluvirtuoosi ansaitsee enemmän

On olemassa elokuvia, jotka tempaavat katsojan mukaansa menneisyyteen, kohtaloihin ja aikakausien kerrostumiin. Toivo Särkän ohjaama Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi pyrkii kertomaan Heimo Haiton elämäntarinan, mutta siinä se epäonnistuu jo ensimetreillään. Elokuva tuntuu unohtavan, miksi se on ylipäätään tehty.

Heimo Haitto ei ollut ainoastaan viulun ihmelapsi. Hänet tunnettiin Suomen Paganinina – virtuoosina, joka esiintyi jo lapsena kansainvälisillä lavoilla ja Hollywoodin tähtien rinnalla. Hänen elämäänsä mahtui kuitenkin myös tummaa syvyyttä: alkoholismi, kodittomuus ja uhkapelit muovasivat hänet mieheksi, joka kykeni koskettamaan yleisöä soitollaan, mutta jäi liian usein yksin hiljaisuuteensa.

Valitettavasti elokuva riisuu hänen tarinansa kaikesta särmästä. Se julkaistiin vuonna 1939, aikana jolloin Suomi tarvitsi sankareita. Haiton menestystarina oli täydellinen siihen tehtävään – pieni poika ja viulu, sydänten valloittaja Lontoosta Helsinkiin. Mutta juuri siksi Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi jää pelkäksi turvalliseksi saduksi, eikä tavoita todellista ihmisyyttä.

Elokuvan juoni – kaunista mutta kevyttä

Elokuvan tarina noudattaa klassista unelmien täyttymistä:

• Orpopoika löytää viulun
• Tapaa hyväsydämisen opettajan
• Saa kaiken – nopeasti ja kivuttomasti

Kokonaisuus nojaa Hollywoodin unelmatehtaan kaavaan, mutta ilman kipua, joka tekee kertomuksesta uskottavan ja inhimillisen. Ohjaaja Särkkä halusi tehdä elokuvan Haitosta, mutta ei näyttänyt todella ymmärtävän hänen moniulotteisuuttaan.

Myöhemmät elokuvat – enemmän pintaa kuin syvyyttä

Kymmenen vuotta myöhemmin, 1949, Haitto palasi valkokankaalle aikuisena – ja viulu soi yhä. Tällä kertaa mukaan liittyivät Vivica Bandler ja Erik Blomberg, mutta vaikka ulkoinen kiilto kasvoi, sisäinen kipu jäi edelleen näyttämättä. Ainoat hetket, joissa elokuva todella koskettaa, ovat aidot soittoesitykset – silloin koska niissä ei näytellä, vaan eletään todeksi jotain syvempää.

Mitä jäi kertomatta?

Elokuva ei puhu:

• Haiton syöksykierteestä
• Viulun äänen hiljenemisestä alkoholin ja uhkapelien myötä
• Haiton päätöksestä hylätä kuuluisuus ja musiikki

Todellinen draama jäi piiloon. Haitto kulki omia polkujaan: asui rannoilla Kaliforniassa, huuhtoi kultaa arkisin ja soitti iltaisin itselleen kappaleita, joita kukaan muu ei koskaan kuullut. Tällainen tarina olisi vaatinut rohkeutta – sekä taiteellista että inhimillistä.

Kruunu, joka muuttui taakaksi

Ei ole vaikea ymmärtää, miksi Haitto lopulta vetäytyi. Jumalalliselta kuulostanut lahjakkuus muuttui aikuistuessa taakaksi – kruunuksi, jota oli mahdotonta kantaa. Samoin kävi monelle tähdelle kuten Judy Garlandille ja Shirley Templelle, joiden lapsuus jäi elämättä. Haitto soitti kappaleen, jonka sävelet jäivät monelta kuulematta – ja tämä elokuva ei tee sille oikeutta.

Lopputahdit

Heimo Haitto kuoli vuonna 1999 Espanjassa, Marbellassa – hiljaisesti, monille huomaamatta. Hänen viimeiset sointunsa jäivät kuulumattomiin. Elokuvassa hän elää yhä, mutta vääränä hahmona, väärällä äänensävyllä. Hän ansaitsisi uuden elokuvan – sellaisen, joka ei pelkää hiljaisuutta nuottien välissä, joka ymmärtää, että todellinen tunne soi usein alimmalla kielellä, melkein mutta ei täysin vaienneena.

Yhteenveto

Arvosana: ★★

• Katso, jos haluat aikamatkan Suomen varhaiseen elokuvahistoriaan
• Löydät sen: TV1, tiistaina 13.5. klo 13.25

(Katariina Räikkälä on viihdetoimittaja, jonka kynä tietää, milloin vaihtaa molliin – ja milloin antaa tekstin soida vaikka säröjen läpi.)