Kimmo Vehviläisen rankka avioerokertomus – hotellihuoneen yksinäisyydestä uuteen alkuun
Kuvittele tämä: Kello on aamuneljältä, kaupungin kadut ovat hiljaiset. Radiostudio heräilee uuteen päivään ja mikrofonin takana Kimmo Vehviläinen vetää syvään henkeä. Pian juontaja, joka tunnetaan leveästä hymystään ja tarttuvasta energiastaan, aloittaa lähetyksen. Kuulijat eivät kuitenkaan tiedä, että vain tunteja aiemmin hän on istunut yksin, hotellihuoneen seinään tuijottaen, kyyneleet valuen.
Se ei ole elokuvakohtaus. Se on Vehviläisen elämää eron jälkeen.
Halpa hotellihuone ja särkyneen rakkauden jäljet
Vehviläisen ensimmäinen avioliitto päättyi 2000-luvulla – ja se romahdus tuntui kuin seinät olisivat kaatuneet hänen päälleen. Kun hänen vaimonsa, lastensa äiti, pyysi häntä muuttamaan pois kodistaan, hän joutui tekemään nopeita päätöksiä. Mutta mihin mennä, kun koti ei enää ole oma?
Ratkaisu oli halvin mahdollinen hotellihuone – sellainen pieni koppero, joka oli vielä risteilylaivan hyttiäkin ahtaampi. Mies, joka aamuisin hehkutti radiotaajuuksilla energisesti, palasi iltaisin tuohon pimeään ja hiljaiseen huoneeseen – yksin.
”Olin ihan shokissa,” Vehviläinen myöntää podcastissaan Saatan olla väärässäkin. Aamuisin hän kuitenkin pakottautui ylös, astui studioon ja veti show’nsä kuin mitään ei olisi tapahtunut – kuin sydänsisällään myllertäviä tunteita ei olisi lainkaan olemassa.
Työ: Pelastus vai pako?
Podcastin toinen juontaja, Katja Ståhl, kuuntelee hiljaa – tyrmistyneenä. ”Jos et olisi mennyt töihin, susta olisi tullut ihan toimintakyvytön,” hän arvelee. Ja Vehviläinen nyökkää. Työ oli hänelle ainoa kiinneköysi. Se oli hetki päivästä, jolloin itku ei saanut ottaa valtaa.
Tätä kaavaa hän oli noudattanut ennenkin. Äitinsä menetettyään hän piteli itseään kasassa samalla reseptillä – yhden päivän poissaolo ja sitten takaisin radiotaajuuksille, aivan kuin mikään ei olisi muuttunut.
Mutta miten pitkään ihminen voi jatkaa näin? Kuinka kauan voi sulloa surunsa työn taakse ja teeskennellä, että kaikki on kunnossa?
Kun ero alkaa vihdoin tuntua oikealta ratkaisulta
Vehviläinen on sanonut, että kesti vuoden ymmärtää, ettei hän enää rakastanut ex-vaimoaan. Siihen asti hän oli kantanut syyllisyyttä siitä, että särki perheensä, siitä, että lapsilla oli nyt kaksi kotia yhden sijaan.
Mutta ajan myötä asiat alkoivat kirkastua. Ero sattuu – se repii palasiksi – mutta joskus se on silti ainoa oikea valinta. Ei rakkaus aina riitä, ja kenties tärkeintä on, että lapset saavat kasvaa kodeissa, joissa vallitsee rauha eikä jatkuva kireys.
Sävyt eivät kuitenkaan jääneet yhteen eroon. Myöhemmin toinenkin avioliitto kariutui, mutta tällä kertaa Vehviläinen oli erilainen mies: vahvempi, tietoisempi. Ja tänä päivänä elämä on taas tasapainossa, rakkaus löytyi kampaaja Petra Sydämen kanssa.
Ero, joka osuu moniin – mutta josta voi selvitä
Vehviläisen tarina ei ole pelkästään hänen omansa. Se on tarina, joka on monille tuttu – niille, jotka ovat istuneet yksin sängyn reunalla ja kysyneet itseltään: Miten tästä pääsee eteenpäin?
Se, mikä tekee hänen tarinastaan erityisen, on sen rehellisyys. Kukaan ei halua myöntää totaalista romahdusta, mutta joskus juuri sen myöntäminen saa muut tuntemaan itsensä vähemmän yksinäisiksi.
Lopulta tämä ei ole vain kertomus kivusta, vaan myös selviytymisestä. Kun seinät kaatuvat ja elämä kutistuu hotellihuoneen kokoiseksi, se ei tarkoita lopullista pysähdystä. Joskus pienimmästäkin tilasta löytyy tie takaisin valoon.
Ja kun Kimmo Vehviläinen aamulla painaa play-nappia radiostudiossa, tiedämme nyt jotain, mitä emme ennen tienneet: musiikki ja työ eivät aina ole vain viihdettä – joskus ne ovat ihmisen ainoita pelastusrenkaita.
