Koskettava rakkaustarina iästä piittaamatta – Gustav ja Elvi löysivät toisensa elämän ehtoopuolella

Tässä voisi hyvin olla alku yhdelle niistä elokuvista, joita katsoo sadepäivänä vilttiin kääriytyneenä – paitsi että tämä rakkaustarina ei ole Hollywoodin käsialaa. Tämä tarina tapahtuu Suomessa, Mäntyharjulla, ja sen pääosissa ovat kaksi elämää nähnyttä, intohimoista ja järjettömän hurmaavaa ihmistä: entinen puolustusvoimain komentaja Gustav Hägglund ja taidemaalari Elvi Rangell.

Kesällä 2023, Taidekeskus Salmelan avajaisissa, nämä kaksi sielua osuivat sattumalta – tai ehkä kohtalon suunnitelmien mukaisesti – yhteen ihmisvilinässä. Gustav, 86-vuotias, komea kuin majesteetti ja yhä veitsenterävä, lähestyi kauniiksi verhotun Elvin, joka hohtaa 50-luvun Pariisin eleganssia. Hän kysyi suoraan kuin sotilas ja sydän auki kuin runoilija: ”Onko sulla miestä?”

Elvi, tyylilleen uskollisesti, vastasi nauraen: ”Olen laittanut kaikki kierrätykseen.”

Ja siitä se lähti.

Rakkaus sodan ja taiteen välissä

Tämä ei ole pelkkä tarina siitä, kuinka rakkaus voi yllättää missä iässä tahansa. Tämä on kertomus kahdesta ihmisestä, jotka eivät ainoastaan löydä toisiaan, vaan myös uuden tavan olla maailmassa. Gustav, leskeksi jäänyt 61 vuoden avioliiton jälkeen, kohtasi Elvissä jotain, mikä ei useinkaan kuulu kenraalin arkeen:

• taiteen pehmeyttä
• väriä
• leikillisyyttä
• – ja ennen kaikkea vastavoiman

Elvin elämä taas, joka aiemmin oli loistanut muun muassa hotelli Palacen emäntänä, sai uuden sävyn. Syntyi romanttinen ja luova liitto, joka ei häpeile olla juuri sitä mitä on – vähän säröinen, paljon säkenöivä.

Voima ja vastavoima

Elvin uusimmat maalaukset, näyttelyssään Voima ja Vastavoima, paljastavat jotain syvästi henkilökohtaista. Teoksilla on nimiä kuten A Miracle, Longing ja An Odd Feeling of Peace – ja niiden takana, maalauksen lomassa, vilahtaa heidän yhteinen tarinansa.

Kuuden päivän intensiiviset maalausjaksot ovat olleet mahdollisia, koska Gustav on läsnä – hiljaa, tuo hän itse nauraen mukaan, koska ”yritän innoittaa häntä olemalla hiljaa, kun hän maalaa.”

Arki, joka on jaettu, ei jaettu koti

He eivät jaa kotia, mutta jakavat arjen. Gustav asuu edelleen Oulunkylässä – Elvi viihtyy keskustassa. ”On jo niin tottunut, missä ne kamat on,” Gustav sanoo, ja se kuulostaa yhtä aikaa käytännölliseltä ja vilpittömältä. Suomalainen rakkaus ei tarvitse suuria eleitä – joskus sydän asuu sarkasmin ja tottumusten välissä.

Toki, haasteitakin riittää. Gustav ei enää kävele niin ketterästi kuin ennen. Borrelioosi on jättänyt jälkensä. Mutta siinä missä jalat kulkevat hitaammin, sydän ei pysähdy. Elvi sanoo sen kauniimmin kuin kukaan:

”Tärkeintä on, että tiedän, että hän on olemassa.”

Pieniä hetkiä, suurta merkitystä

Ehkä juuri se tekee tästä tarinasta niin koskettavan. Se on muistutus siitä, että rakkauden ei tarvitse olla räiskyvää ollakseen suurta. Se voi olla hiljaista, lempeää, vähän vinoilua ja yhteinen katse, jossa on enemmän kuin 500 sivussa.

Ai niin – se korkokenkäkohtaus. Elvi vaihtoi juuri ennen avajaisia pupuprinttitennarit stilettokorkoihin. Miksi?

”Gustav on niin pitkä, etten näytä lyhyelle.”

Tässä maailmassa, jossa rakkaus usein muovataan somekelpoiseksi, tuo pieni ele oli kuin silkkiä: ajaton ja vilpitön.

Elämää, joka ei tunne ikärajoja

Elvi ja Gustav eivät ole satuolentoja, mutta heidän tarinansa tuntuu siltä kuin sen tunteisi valoisasti kesän ilta-auringon alla. Se muistuttaa meitä siitä, että onni ei katso ikää. Että kun sydän löytää oikean rytmin, se voi ryhtyä tanssimaan – vaikka vielä eilen se olisi marssinut tahdissa.

Ja jos elämä kuiskaa korvaasi vasta seitsemän kahvikupin ja yhden eläkkeen jälkeen: “Tässä on hän”, kannattaa ehkä kuulostella.

Tällaisia tarinoita toivottavasti kuullaan yhä enemmän. Koska maailma tarvitsee lisää Elvejä. Lisää Gustaveja. Ja vähän enemmän hitautta, rohkeutta ja korkokenkäpyrähdyksiä rakkauteen.