Kuningatar Loviisa Ulriikan synkkä salaisuus – hovin salattu tragedia ja vallanhimo paljastuvat
Jos olet koskaan ajatellut, että kuninkaallisten skandaalit alkoivat Meghanin ja Harryn Netflix-sarjasta, voin kertoa heti alkuun – olit väärässä. Jo 1700-luvulla Ruotsin hovin pehmeät silkkiverhot kätkivät taakseen tarinan, joka tekee Game of Thronesin juonittelutkin kalpeiksi. Kuvittele: kuollut lapsi kaapissa, säilöttynä spriihin, kuningattaren itsensä toimesta.
Nappaa kuppi kahvia – nyt mennään.
Kuningattaren kaksoiselämä
Sankarinamme tässä melkoisen synkässä kertomuksessa on Ruotsin kuningatar Loviisa Ulriika. Hän syntyi Preussin palatseissa, puhui ranskaa luonnostaan, kirjoitteli kirjeitä Voltairen kanssa ja järjesti vallankaappausta kuin kuka tahansa suunnittelisi juhlia. Hän ei ollut mikään seinäruusu historian tanssiaisissa: älykäs, kunnianhimoinen ja kaikkea muuta kuin passiivinen koriste kruunun rinnalla.
Mutta yksi yksityiskohta hänen elämästään on tänään noussut esiin kuin varjoisasta vitriinistä, jossa se ehkä olisi mieluummin pysynyt. Sanna-Mari Hovin tuore tietoteos Ruotsin kuningattaret – Vaimoja ja voimanaisia paljastaa aiemmin vähän puhutun salaisuuden: Loviisa Ulriika säilytti kokoelmassaan purkin, jossa lepäsi hänen kuolleena syntynyt esikoisensa. Siinä se oli, spriihin säilöttynä, liinan alla – ei sentään pölysuojana, vaan ikään kuin hiljaisena varoituksena muille naisille.
Kerrotaan, että pelkkä purkin näkeminen olisi voinut aiheuttaa keskenmenon herkimmille hovisalongeissa kulkeville. Se oli kaikkea muuta kuin kaunis muisto – enemmänkin pysyvä paino hameenhelmaan, jonka Loviisa kantoi läpi elämänsä.
Tahto valtaan ja juonittelun seuraukset
Loviisa ei jäänyt vain surullisen äitiytensä vangiksi. Hänen miehensä, kuningas Aadolf Fredrik, oli lempeä, mutta pelkkä nimellinen vallankäyttäjä. Loviisa halusi enemmän kuin tyhjän tittelin: hän halusi valtaa, oikeaa vaikutusvaltaa. Siksi hän ryhtyi johonkin poikkeukselliseen – hän suunnitteli vallankaappausta.
Juonittelun taidot hän osasi, mutta suunnitelma meni pieleen karulla tavalla:
- Kahdeksan hänen liittolaistaan mestattiin
- Loviisa selvisi Preussin poliittisen painostuksen ansiosta
- Jäljelle jäi syviä henkisiä ja poliittisia arpia
Valistuksen valo ja kulttuurin perintö
Kaikesta huolimatta Loviisasta ei tullut synkän vallanhimon symbolia. Hän oli myös valistuksen lähettiläs. Hänen kulttuurinen kädenjälkensä on monipuolinen:
- Hän perusti kouluja vähävaraisille aatelisneidoille
- Hän keräsi merkittävän kirjaston
- Hän tuki taiteilijoita ja heidän matkojaan ulkomaille
Suomeenkin Loviisa jätti jäljen – tai nimen: Loviisan kaupunki kantaa hänen nimeään.
Muisto, jota historia ei unohda
Ehkä kaikkein mieleenpainuvinta on se, miten Loviisan perintö pakenee helppoja lokeroita. Hän ei ollut vain hoviemäntä eikä pelkkä valtapolitiikan pelaaja. Hän oli kuin historian varhainen antihero – osa Marie Curieta, osa Claire Underwoodia, ripauksella goottilaista tragediaa.
Hän oli äiti, joka kantoi surua kuin korua. Nainen, joka säilöi muiston niin konkreettisesti, ettei historia koskaan voisi sitä unohtaa. Ja se purkki – groteski ja pysäyttävä – on enemmän kuin historiallinen kuriositeetti. Se on hiljainen, epätoivoinen todistus siitä, mitä naiset ovat joutuneet kantamaan.
Kaikki ei tullut esiin auringossa. Eikä kaikkia salaisuuksia haudattu.
Tämä tarina ei ole satua eikä kertomus täydellisestä hallitsijasta. Se on kertomus ihmisestä – särkyneestä, kunnianhimoisesta, äärimmäisen inhimillisestä. Ja loppujen lopuksi, eikö juuri sellaiset tarinat ole kaikkein kiehtovimpia?
— Inka Myllymäki, joka tietää, ettei elämäksi naamioitu historia ole koskaan pelkkää historiaa.
