Linda Lampenius nousee omilla ehdoillaan takaisin parrasvaloihin – vahvuutta, musiikkia ja totuuden hetkiä
Kuvittele tämä: on lauantai-ilta, televisiokamerat pyörivät ja Jari Sarasvuo – tuo 90-luvun television sanankäytön revolverisankari – on juuri ladannut seuraavan kysymyksensä. Hän on nopea, suorasukainen, joskus liiankin, ja tottunut siihen, ettei kukaan ehdi antaa vastalauseita ennen kuin hän on jo siirtynyt seuraavaan aiheeseen. Mutta tänä iltana, hänen eteensä astuu Linda Lampenius.
Linda – muistatko? – oli aikanaan kuin kultaisella kehällä esitetty ristiriita. Klassisesti koulutettu viulisti, jonka lahjakkuus jäi median silmissä usein korsetin ja kauniiden kasvojen varjoon. Hänestä tuli ”eroottinen viulisti”, lehtien kansikuvien seksisymboli, vaikka hänen taustansa oli syvällä Sibelius-Akatemian hiljaisissa, vaativissa saleissa. Ja juuri siihen Sarasvuo keksii iskeä, viittaamalla siihen, kuinka tällaisella “vaikuttavalla rungolla” varustettu nainen muka voitaisiin ottaa vakavasti taiteilijana.
Linda ei edes nosta kulmakarvaansa. Hän vain katsoo Sarasvuota ja sanoo:
”Käy joskus Sibelius-Akatemiassa – siellä on paljon kauniita viulistinaisia.”
Hiljaisuus putoaa kuin nuotti alas partituurista.
Jos olet koskaan nähnyt Jari Sarasvuon jäävän sanattomaksi, tiedät, että se ei tapahdu usein. Mutta nyt – tällä yhdellä, viileän terävällä lauseella – Linda hiljentää hänet. Ja ei, se ei ole nokittelua nokittelun vuoksi. Se on hetki, joka paljastaa jotain olennaista siitä, miten pitkään naisilta on vaadittu selittämään olemassaolonsa moninaisuus:
- että voi olla sekä kaunis että loistava,
- femme fatale ja älykäs,
- soittaja eikä vain katseenvangitsija.
Eikä tämä ollut pelkästään yksittäinen hetki televisiossa. Se oli rehellisyysisku kulttuuriseen kuvastoon, joka on pitkään laittanut naiset kapeaan lokeroon. Linda ei ollut koskaan se, johon media yritti hänet ympätä. Hän ei soittanut viulua huomion takia, vaan siksi, että musiikki oli hänen kielensä, hänen totuutensa. Se oli hänen tapa hengittää maailmaa.
Samalla Linda katsoo nykypäivän uusia vahvoja ääniä, kuten Erika Vikmania, kiittäen häntä rohkeudesta ja seksuaalisuuden ilmaisun avoimuudesta. Silti hän sanoo, ettei ole koskaan kokenut itseään seksikkääksi – mikä on kiinnostava vastakohta siihen, millaisena media hänet halusi nähdä. Vielä yksi esimerkki siitä, miten nainen voi olla jotain aivan muuta kuin se kuva, jonka ulkopuoliset hänelle maalaavat.
Ja kun päästään siihen ikävään, synkkään alajuonteeseen – Nygårdiin ja hänen rikoksiinsa – saamme tietää, että myös Linda oli hänen uhrejaan. Pitkän hiljaisuuden taustalla oli salassapitosopimus, jonka purkautuminen antoi Lindalle vihdoin äänen, joka oli odottanut yli kaksikymmentä vuotta päästä takaisin kuulumaan.
Ja hän käytti sen. Ja miten!
Lindan uusi aika
Linda on nyt, ehkä ensimmäistä kertaa julkisesti, täysin omassa tilassaan: voimakas, avoin ja kirkas. Hän tekee uuden albumin, kiertää Suomen konserttisaleja – 20 näyttävää esiintymistä – ja versioi sekä Kari Parkkosta että Cheriä (kyllä, luit oikein, Cheriä). Ei vain musiikillinen paluu, vaan täysimittainen omaehtoinen paljastus siitä, kuka hän on.
Linda Lampenius ei ole enää se hahmo, jota määriteltiin miesten katseilla tai viihdelehtien otsikoilla. Hän on nyt se, joka kirjoittaa oman käsikirjoituksensa, soittaa oman sävelensä.
Jos Jari Sarasvuo joskus kuvitteli määrittelevänsä Lindan, nyt historia näyttää eri naamaa: tällä kertaa kynää pitää kädessään Linda itse.
Ja se, rakas lukija, on tarinan todellinen ydin. Kun nainen ei hiljennä maailmaa voimalla, vaan rehellisyydellään – silloin musiikki viimein alkaa.
– Kirjoittanut Aino Viitanen
Viihdemaailman oma Petronella – kamera toisessa kädessä, Zolan teokset toisessa.
