Marko Hietalan avoin tarina masennuksesta ja ADHDsta ravistelee sydäntä ja herättelee ymmärrystä
Marko Hietala, tuttu suomalaisen metallin syvistä metsistä kumpuavana äänenä ja karismaattisena hahmona, avasi sielunsa suomalaisen aamutelevision lähetyksessä tavalla, jota harvoin näemme julkisuuden henkilöiltä. Tällä kertaa kyse ei ollut uusista albumeista tai kiertueista – kyse oli rehellisestä, kivuliaasta ja tärkeästä keskustelusta mielenterveydestä.
Hiljainen taistelu valon alla
Vuosikymmenten mittainen ura Nightwishin ja Tarotin riveissä teki Markosta tunnetun rock-ikonin, mutta hänen kertomansa muistuttaa meitä siitä, että lavavalojen takana voi olla pimeyttä, jota ulkopuoliset eivät näe.
Hietala kertoi, että masennus on vaivannut häntä jo 90-luvulta lähtien. Hän kuvasi vaikeuksia lääkityksen kanssa sekä lääkärin sanat, jotka jäivät kaikumaan hänen mieleensä:
- ”Jos tämä uusiutuu, sun täytyy ehkä vetää näitä nappeja koko loppuelämäsi.”
Ja niin tapahtui. Masennus peitti osia Markon elämästä, mutta vielä jotain muuta oli piilossa sen alla.
Piilossa ollut diagnoosi: ADHD
Yllätys tuli yllättävältä suunnalta: Markolla diagnosoitiin ADHD. Ei lapsuudessa ilmenneenä levottomuutena, vaan todellisuutena, jossa ärsykkeet vyöryvät ja keho käy jatkuvalla korkealla kierroksella.
”Sä et yksinkertaisesti edes kuule, kun seiniltä, lampuilta ja ihan kaikelta tulee koko ajan ääntä”, hän kuvaili.
Diagnoosi auttoi ymmärtämään menneisyyttä uudessa valossa. Tämä ei ollut vain paljastus, se oli myös kulminaatiopiste – hetki, jossa ihminen näkee itsensä ehkä ensi kertaa selkeämmin.
Ei comeback – vaan tunnustus
Tämä ei ollut mediaystävällinen tarina paluusta lavalle vaan rehellinen tunnustus. Marko kertoi, miltä tuntuu olla kadoksissa itseltään rooleissa isänä, puolisona ja muusikkona. Hän pohti, kuinka usein tuntui siltä, että kukaan ei halua ”koko pakettia”.
Tuskallisen vilpittömästi hän sanoi:
”Aloin tuntea hirveitä tunnontuskia siitä, että olen paha mies.”
Masennus ei ollut surua, vaan varjo, joka nielee valon. Lopulta Marko, joka oli tuhatpäisten yleisöjen edessä, katosi näkyvistä – itseltään.
Rohkeus puhua reunoilla elävien puolesta
Markon esiin tulo on tärkeä, koska hänen tarinansa ei ole vain hänen omansa. Se heijastelee lukemattomien muiden kokemusmaailmaa – erityisesti neurodivergenttien, joiden haasteet jäävät usein huomaamatta ja kuulematta.
Hietalan puheenvuorossa oli ydinsanoma, jonka soisi kuuluvan laajemminkin:
- Ei tarvitse odottaa tragediaa puhuakseen.
- On olemassa toivoa ja ymmärrystä – jos pysähdymme kuuntelemaan.
- Rikkinäisyys ei vähennä ihmisarvoa – se tekee ihmisyydestä totta.
Viimeinen, tärkein riffi
Olemme tottuneet siihen, että muusikoiden tarinat päättyvät liian usein liian myöhään. Marko kuitenkin tarjoaa vaihtoehdon: kertoa ennen kuin on liian myöhäistä. Se, että hän uskalsi puhua, on kauneinta ja rohkeinta mitä hän on koskaan lavalla tai sen ulkopuolella tehnyt.
”Minusta tuntui, ettei kukaan halua koko pakettia.”
Tällä kertaa, Marko, me kuuntelemme. Koko sinua – myös säröt. Ja ehkä opimme kuuntelemaan myös toisiamme. Sillä joskus tärkein riffi on hiljainen – se, joka kuuluu toisen tuskan keskeltä, kun itse vaikenemme ja kuuntelemme.
