Mauri Saikkosen hiljainen taika – Näyttelijä joka kosketti suomalaisten sydämiä
Mauri Saikkonen oli näyttelijä, jonka kasvot muistetaan, vaikkei nimi olisi heti huulilla. Hänen poismenonsa, 80 vuoden iässä pitkän sairauden jälkeen, herätti hienovaraisen kaihon suomalaisessa mielenmaisemassa – sellaisen, joka ei kohonnut otsikoihin, mutta tuntui hiljaa sitkeänä muistona sydämessä.
Mies, joka viihtyi varjossa
Saikkosen ura oli esimerkki siitä, että näyttämöllä voi olla suurta ilman ääntä tai säihkettä. Hän teki roolinsa hiljaisesti ja tinkimättömästi, usein sivuhahmona, jonka läsnäolo loi koko kohtauksen tunnelman.
- Ei etsinyt valokeilaa
- Vakuutti rooleissaan aitoudella
- Jätti pysyvän vaikutelman ilman suuria eleitä
Yksi rakastetuimmista rooleista oli taikuri Max lastensarjassa Pikku Kakkonen. Max ei loihtinut häikäiseviä temppuja – hän toi mukanaan rauhan ja turvallisuuden. Läheisyyden, joka ei vaatinut esitystä.
Roolit, jotka koskettivat
Maurin näyttelijänlahjat loistivat erityisesti rooleissa, joissa vaadittiin sisäistä hiljaisuutta ja tunneherkkyyttä. Hänen karismansa oli kuin puutalon nariseva porras – arkinen ja tunnistettava.
- Antti Kujansuu – rikosylikomisario sarjassa Varjo vain, joka kuvasi sisäistä kamppailua oikeuden ja epävarmuuden välillä
- Rautatie – Juhani Ahon hahmon eläväksi tekeminen tavalla, jossa pienet eleet kertoivat suuria tarinoita
Näissä rooleissa Saikkonen hiljaisesti riisui roolihahmot teatterilevityksistä ja loihtivat niiden tilalle ihmisiä, joihin yleisö saattoi samaistua. Hänen hiljainen lähestymistapansa sai usein enemmän aikaan kuin suurieleiset tulkinnat.
Ihminen roolin takana
Saikkosen oma elämä oli arjenläheinen. Kuten hänen tyttärensä Emmi sanoi, hän oli ”maanläheinen ja jopa epätaiteellinen”. Tämän vuoksi hänen roolinsa resonoivat – hän ei näytellyt elämää, hän eli sen roolin mukana.
Lätkä, pastakastike ja tilannehuumori – ne olivat osa Mauria, kuten myös hiljaisuus, jossa asui yhdessäolon lämpö. Hänen perheelleen hän oli enemmän kuin näyttelijä – hän oli isä, ystävä ja arjen nohveli sankari.
Hiljaisuuden perintö
Maailmassa, jossa huuto korvataan kuulemiseksi, Saikkosen hiljainen olemus erottui kuin pieni valopilkku pimeässä. Hän ei jättänyt jälkeensä mieleenpureutuvia postauksia vaan muistoja, jotka tulivat esiin vasta silloin, kun hetki hiljeni.
Hän oli osa suomalaista televisiokulttuuria, sen kultakautta. Ei sen keulakuvana, vaan sen kantajana – perustuksena, jonka varaan rakennettiin tarinoita, joita rakastettiin.
Lopuksi
Lepää rauhassa, Max. Sinun taikasi oli hiljaista, mutta pysyvää – sellaista, joka ei haihdu kameran sammuessa. Mehän muistamme sinut. Me pysähdyimme. Ja se riitti.
