Miksi lastenelokuvien pelottavat hetket ovat tärkeitä kasvun kannalta

Kuvitellaanpa hetki: olet pieni lapsi, istut olohuoneen lattialla popcornin kanssa, ja näytöllä Leijonakuningas alkaa muuttua sydäntä raastavaksi pohjamudaksi Mufasan pudotessa alas jyrkänteeltä. ”Äiti, miksi Simba jäi yksin?” kysyt kyynelsilmin – ja se hetki, se tallentuu muisto-arkistoihisi syvemmälle kuin yksikään aikuisena näkemäsi verikekkereissä kierivä kauhuelokuva.

Me kaikki tiedämme tuon kohtauksen. Ja nyt elokuvatutkija Marjo Kovanen sanoo: se oli hyvä hetki. Kyllä, luit oikein. Hyvä, että säikähdit. Hyvä, että sydän kuroutui kasaan. Ja ennen kuin mietit, onko tämä vitsi, pysähdy. Kovasella on pointti.

Pelkotunti valkokankaalla

Moni meistä ajattelee, että lastenelokuvat ovat pehmopeittoja tarinamaailmassa – täynnä ystävyyttä, lauluja ja korkeintaan kepeää seikkailua. Mutta entä jos juuri ne hetket, joissa maailma ei sääli pikku katsojaa, opettavat eniten?

Kovasen mukaan nuo pelottavat hetket tekevät nimenomaan hyvää. Ne ravistelevat, kasvattavat, ja samalla opettavat lapselle, että elämässä on kipua – muttei ilman toivoa.

“Pieni säikähdys ei tee pahaa, jos se tulee oikeassa ympäristössä,” hän sanoo ja korostaa, että pelon kautta kehittyy:

• medialukutaito
• esteettinen ymmärrys
• tunne siitä, että myös vaikeita asioita voi kestää

Toisin sanoen: Scarin petos ei ole vain shokeeraava käänne – se on myös opetus elämästä, joka piilotetaan piirrosleijonan selkään.

Kun Disney puri meitä paljaaksi

Muistatko, kun Dinotemppu-emo uhrasi itsensä Maa aikojen alussa? Tai kun Pieni Nemo jäi yksinään äitinsä menetettyään? Entä Dumbo, hylätty pikkunorsu, joka istui yksin häkissä ja kaipasi turvaa?

Ilta-Sanomat listasi aikoinaan lastenelokuvien sydäntä särkevimmät hetket, jotka ovat jättäneet kestojälkiä sukupolviin. Ja sieltä ne kaikki löytyvät.

Visuaalisen keveyden alla jytisee raskas tunnepaketti, joka ei anna armoa pienelle katsojalle.

Mutta juuri tuohon perustuu koko elokuvamaailman tärkein mikroskooppinen totuus:

Tunne menee läpi, vaikka juoni jäisi kesken.

Joskus satu on synkkä – ja se on juuri oikein

Vaikka nykypäivän lastenmedia on täynnä värikästä, kiltiksi filtroitua sisältöä, Kovanen muistuttaa, että satujen synkkä perintö ei ole mikään vahinko. Grimmin veljeksistä Tim Burtoniin ja Jim Hensoniin saakka kulttuurimme on aina tiennyt: jotta valo loistaisi kirkkaimmin, on varjot käytävä ensin läpi.

Elokuvat, jotka ottavat lapsikatsojan vakavasti ja eivät pelkää pimeyttä, voivat olla avain suurempaan tunneymmärrykseen. Ja siihen tarvitaan joskus mörkö tai murhe.

Turvallinen säikähdys kasvattaa

Kovanen ei tarkoita, että vanhemmat nyt valeasuisivat Pennywiseksi ja keskeyttäisivät iltasadun hyytävällä käänteellä. Mutta hän uskoo, että kontrolloitu pelottaminen – kuten elokuvan kautta koettu järkytys – voi olla jotain arvokasta.

“Kun lapsi kokee pelon vanhemman tai opettajan tukemana, siitä tulee kokemus, ei trauma,” hän sanoo. Elokuva ei ole vain tarina – se voi olla ensikosketus epämukavuuden käsittelyyn. Turvaväline suurempaan itsetuntemukseen.

Onko siis aika heittää hyvästit liialliselle suojelunhalulle?

Elämä ei jätä ketään silkkityynyllä lepäämään. Ja ehkä juuri siksi Leijonakuninkaan kaltainen järkyttävä kohtaus toimiikin kasvupolkuna: ensin tulee putoaminen, sitten itku, lopulta ymmärrys.

Pienen katsojan ensimmäinen suuri tragedia voi olla myös hänen ensimmäinen itsetutkiskelunsa alkusysäys.

Kenties Disney tiesi koko ajan, mitä teki. Eihän valo koskaan tunnu yhtä lämpimältä kuin sen jälkeen, kun on kulkenut pimeimmän laakson läpi – vaikka pimeässä asuisi skarvioitu setä.

Kirjoittanut:
Aino Ikonen
Toimittaja, joka uskoo, että jokainen hyvä tarina tarvitsee pienen varjon – ja ehkä myös yhden hyppysydämen-hetken.