Nicolas Cagen hurja matka Hollywoodin kirkkaimmista tähdistä kulttisuosikiksi

Muistatko, kun Nicolas Cage oli vielä Hollywoodin kiintotähti, Oscar-voittaja ja toimintaleffojen ykkösmies? Se aika oli 90-lukua parhaimmillaan – Face/Offissa hän ja John Travolta vaihtoivat kasvoja (ja persoonallisuuksia) yhtä sujuvasti kuin muut vaihtavat takkeja. Cage oli kaikkialla: jättilaitoksissa, laatudraamoissa, pizzalaatikoilla painetuissa DVD-kansissa. Mutta jossain vaiheessa kaikki alkoi risahtaa.

Ja nyt me tiedämme miksi.

Cage eli isolla jalalla. Hän osti linnoja. Siis ihan oikeita linnoja. Yksi niistä oli Transylvaniassa, koska tietysti oli. Hän hankki itselleen dinosauruksen kallon (joka myöhemmin paljastui varastetuksi), yksityissaarten rivin ja mitä ikinä eksentrinen tähtistatus saattoi tarjota. Verottajaa ei kuitenkaan säväyttänyt Cagen seikkailunhalu, ja velkaralli alkoi. Maksamaton lasku toisensa perään ajoi hänet tekemään elokuvia liukuhihnalta – useimmiten sellaisia, joita et koskaan nähnyt, vaikka niitä tehtiin paljon.

Tästä suoraan Sympathy for the Deviliin (2023). Tällä kertaa Cage on punatukkainen, huutava, hikoileva mysteerimies, joka näyttää siltä kuin Jokeri, Freddie Mercury ja Stalin olisivat törmänneet toisiinsa öisessä Las Vegasissa. Elokuva itsessään, ohjaaja Yuval Adlerin käsissä, on enemmän hämäriä ideoita kuin ehjä kokonaisuus – sellainen, jonka alussa mietit, onko palapelin kansikuva kadonnut.

Elokuvan toinen pääosa on suomalaisruotsalaisella Hollywood-lähettiläällä, Joel Kinnamanilla. Harmi vain, että hänen roolinsa voisi tiivistää lyhyesti: hän on autossa, pelkää, ja yrittää pysyä kyydissä ilman, että joutuu Cagen verbaalisen ylinopeuden yliajamaksi.

Nicolas Cage – näyttelijä vai ilmiö?

Mutta sitten on se itse herra Cage. Mies on elävä esitys. Hän ei esitä – hän hyökkää ruudulle. Hän karjuu, kuiskaa, laulaa, tanssii ja tekee kaiken, mitä yksikään teatterikoulu ei koskaan pyytäisi. Mutta juuri siksi hän on Nicolas Cage. Hän ei näyttele kuten muut; hän liikkuu omassa ulottuvuudessaan, jossa ylinäytteleminen on taidemuoto.

On vaikea sanoa, onko Sympathy for the Devil ”hyvä” elokuva. Tarkemmin sanottuna: ei ole. Se on sekava, ylinäytelty trilleri, joka horjuu niin rajusti, että katsojan tekee mieli tarjota sille tuolia ja lasillista vettä. Mutta Cagen ystäville ja uskollisille tämä kokemus on kuin suklaata ja energiajuomaa myöhäisillan huoltoasemalta – makeaa, överiä, ja saa sydämen hakkaamaan jopa ilman syytä.

Nousut, laskut ja kulttistatuksen paluu

Cagen elokuvaura on kulkenut loisteliaisuudesta pohjakosketuksiin, siitä takaisin kulttisuosikiksi – eikä vieläkään ole varmaa, kumpaan suuntaan hän on matkalla. Hän on kertonut suunnittelevansa näyttelijäeläkettä. Pari elokuvaa vielä, ja sitten kenties hiljaisuus? Hän on maksanut velkansa, rakentanut hautapyramidin New Orleansiin (kyllä, luit oikein), ja näyttäisi etsivän enemmän mielenrauhaa kuin seuraavaa Marvel-roolia.

Greta Garbo vetäytyi salaperäisesti parrasvaloista, ja ehkä Nicolas Cage tekee hitaasti samaa – tosin omalla tavallaan. Tyyliin: yläosaton, vampyyrikulmahampaat taskussa ja tähtikuvioita tulkitseva aikakone kainalossa.

Mutta juuri se tekee hänestä niin kiinnostavan. Nicolas Cage ei koskaan ollut täydellinen, hän oli – ja on – jotain parempaa: arvoituksellinen, hurja ja täysin ainutlaatuinen. Aina kun luulet saaneesi hänestä otteen, hän vaihtaa suuntaa, väriä ja ääntä.

Ja ehkä juuri siksi me rakastamme häntä.

Yhteenveto

• Arvosana: ★★
• Laji: Hullu trilleri
• Kesto: Juuri sen verran pitkä, että ehdit tuskailun lisäksi vähän nauraakin – mutta et tarvitse evakuointisuunnitelmaa.

Seuraava luku? Longlegs on tulossa. Ja kuka tietää – ehkä siinä Cage tekee paluun, ei vain roolissa, vaan pelin keskiöön.

Pysykää kyydissä. Tämä karuselli ei ole vielä pysähtynyt.