Ömer Acarin pysäyttävä loukkaantuminen Erikoisjoukoissa paljastaa tosi-tv:n raa’an todellisuuden
Kuvittele tilanne: käsi tärisee, adrenaliini jyskyttää suonissa ja silmien edessä pöllyää hiekkaa, kun märkä rantavesi lyö kasvoihin. Tähän asti olet jaksanut. Olet painanut eteenpäin vaikka sydän hakkaa jo rintakehää rikki. Sitten, yhtäkkiä – räsähdys. Väläys kipua, joka ei huuda – se vain jysähtää suoraan sisimpään. Ja silloin tiedät: jotain meni rikki. Ehkä enemmän kuin vain luu.
Tätä kaikkea koki kokelas numero kahdeksan, Ömer Acar, Erikoisjoukot-sarjan uusimmassa jaksossa – eikä tämä ollut mikään tavallinen haaveri realitykameran edessä. Tämä oli hetki, jolloin viihteen pinta räsähti halki ja alta paljastui jotain aidompaa, rosoisempaa ja rehellisesti sanottuna, pelottavampaa kuin yksikään juonenkäänne.
Jos sarjan aiemmat jaksot ovat tuntuneet kuin kestotesti niin keholle kuin mielelle, tämä episodi oli kuin Tarantinon ohjaama infopaketti järkähtävästä todellisuudesta. Ömerin kaatuminen rantaveteen näytti ensi silmäyksellä harmittomalta – ehkä jopa runolliselta. Mutta mukana tuli tuskallinen repäisy, joka viilsi lihasten läpi kuin näkymätön veitsi. Hän ei jäänyt makaamaan, ei heittänyt pyyhettä kehään. Ei – hän puri hammasta ja suoritti tehtävän loppuun. Mutta samalla, kun kamera kuvasi sankaruutta, taustalla käynnistyi toinen tarina. Sellainen, joka ei aina pääty kunnian kukkuloille.
Leirin lääkäri, Antti – ei mikään leppoisa tv-sarjamaailman unelmalääkäri vaan karhean todellisuuden kasvattama ammattilainen – tutkii Ömeriä kiireettömästi mutta päättäväisesti. Röntgenkuva ei valehtele. Onko kyse venähdyksestä? Vakavasta murtumasta? Tai jostain pahemmasta, näkymättömästä vauriosta, joka paljastaa itsensä vasta myöhemmin, kun editointimusiikki on hiljentynyt ja todellisuus paukauttaa kellonsoittajana sisään?
Erikoisjoukot ei ole vain testi raudankestävistä lihaksista tai korkeasta kivunsietokyvystä. Se on show, jossa toisinaan puretaan kulissit silmiesi edessä. Se näyttää, mitä tapahtuu, kun se sankaruus, jota televisio mielellään vuolee kiiltokuviksi, kohtaa sen surkuhupaisan tosiasian, että välillä mikään ei auta – ei tahto, ei treeni, ei edes kameran tavoittama suosio – jos keho sanoo itsensä irti.
Katsojan pelko ja tosi-tv:n kääntöpuoli
Ömerin loukkaantuminen ei ollut pelkkä tekninen tilanne, jonka leikkaaja siirtää mainoskatkon taakse. Sen koura yltää syvemmälle. Koska todellinen pelko tosi-tv:ssä ei ole se, että häviää – ei edes nöyryytys kaikkien nähden. Se pahin painajainen on se, ettei enää itse saa päättää, päättyykö matka. Joku muu – lääkäri, tuottaja, kenties oma kroppasi – katkaisee sen puolestasi. Ja sinut… leikataan. Pois.
Realityviihdettä katsoessa unohtaa helposti, miten ohuella veitsellä leikataan jännityksen ja todellisuuden rajaa. Ne ovat ohjelmia, joissa veri näyttäytyy usein lavastettuna ja kipu tietokoneella editoituna. Mutta Erikoisjoukot muistuttaa silloin tällöin, että tässä leikissä pelimerkkejä ovat ihan oikeat ihmiset. Ja välillä ne ihmiset satuttavat itseään tavalla, jonka jälkeen kamerat eivät enää ole pääroolissa – vaan kylmät kääreet ja kivunlievitys.
Ömer Acarin kohtalo ei ole vielä täysin sinetöity, mutta yksi asia on selvä: tämä ei ollut hetki, joka rakennettiin käsikirjoituksessa. Se tuli lihasta ja luusta, suoraan pintaan palaneena.
Muistutus todellisuudesta
Katsoimme, koska me rakastamme draamaa. Mutta jäimme katsomaan, koska tämä draama oli totta.
Kirjoittanut:
Lumi Räsänen – viihteestä hurmaantunut journalisti, joka rakastaa penkoa tosi-tv:n sielua kuin historiankirjaa: yksityiskohta kerrallaan, ihmisyys ytimessä.