Race Across the World Suomi koskettaa: Antti Reinin ja Saga Kinnin tunteikas matka valloittaa katsojat

Kirjoittanut: Kaisa Rantala

Kun suomalaiset lähtevät seikkailemaan ilman kännyköitä, lentokoneita tai mahdollisuutta vetäytyä omaan rauhaan ruutupesujen (lue: arjen askareiden) suojiin – syntyy jotain, mitä voisi kutsua taikuudeksi. Tai vähintäänkin draamaksi, ja sitä me olemme tottuneet odottamaan Race Across the World Suomi -sarjalta, jonka toisen kauden aloitusjaksot räjäyttivät taas ruudut ja herättivät suomalaisten somekansalaisten intohimot.

Jodelin synkistä sokkeloista saattoi jopa kuulua hyväntuulisia (tai ainakin välttelevän neutraaleja) viestejä – ei mikään pieni ihme palvelussa, jossa ihmiset yleensä paheksuvat sitäkin, jos joku seisoi bussissa liian itkuisena väärään suuntaan.

Mutta tietenkin jokainen reality kaipaa hieman kipinää pysyäkseen hengissä. Tätä draaman nälkää ruokki välittömästi kaksikko, josta kohistiin enemmän kuin tiukoista budjettirajoista: näyttelijä Antti Reini ja hänen 26-vuotias tyttärensä Saga Kinni. Isä ja tytär, jotka eivät ole viettäneet juuri yhteistä aikaa – ja nyt heidät on pudotettu keskelle mantereiden halki kulkevaa kisamatkaa, jossa lähimmän lentokentän sijaan ainoa suora reitti on suoraan toisen tunteisiin.

Jos heidän matkalleen pitäisi valita soundtrack, se voisi olla hiljainen sello tai suomalaisittain syvällinen hiljaisuus. Tiedättehän sen – sellainen, jossa ei puhuta mistään mutta silti autetaan toista kiinnittämään reppu ja toivotaan, että se olisi eleenä tarpeeksi. Tällä dynamiikalla on somessa jo nimi: ”jännä juttu”. Mutta ehkä kyse on jostain enemmän – sukupolvien välinen vaikenemisen kulttuurin avausleikkaus televisiossa.

Reini ei selittele. Hänen katseensa, kireäksi pingottunut leukansa ja käden lepatukset kertovat enemmän kuin tuhat haastattelua. Saga – jaksosta riippuen – on välillä kuin hauras valkoinen kangas, välillä taas kuin vuosien patoama tunnekuorma, joka alkaa sulaa lämpimässä bussissa jossain Euroopan lähiössä.

Mutta juuri tämä tekee heidän tarinastaan niin koukuttavan. Se ei ole klassista reality-kisaa, jossa kilpaillaan hymyillen paikasta Budapestin parhaassa hostellissa. Ei. Tämä on matka itsetuntemukseen, äänettömiin pettymyksiin ja yritykseen raapia kasaan läheisyyttä, jota ei koskaan aiemmin opeteltu.

Sitten on mukana niitä ”toivon tiimejä”:

• Sini ja Sergei – joiden välille some on rakentanut jo rakkaustarinaa, vaikka he tuskin ehtivät itse huomata mitään.
• Laura ja Jarkko – nimet kuin suomalaisesta draamasarjasta, joissa naapurissa hakataan sähkövatkainta kello 5.30 ja viritetään toiveita anteeksipyynnöistä petrimaljojen äärellä.

Mutta palataan Anttiin ja Sagaan. Tässä ei ole kyse vain siitä, kuka ehtii perille ensimmäisenä. Kyse on jostain, mikä saa suomalaisen miehen – joka todennäköisemmin purkaa tuskansa hiljaisuudelle kuin omalle lapselleen – tilanteeseen, jossa ilman puhelinta, ilman tuttia ja turvaverkkoa on pakko sanoa jotain. Ja jos ei sano, niin jokainen meistä näkee kyllä hiljaisuuden sisällön.

Toinen etappi voi jo kertoa paljon. Kolmas vielä enemmän. Mutta me emme ehkä odota reitin varrella olevia vesiputouksia, vaan sitä hetkeä, kun toinen sanoo edes jotain, mihin toinen voi tarttua.

Seuraava jakso, kiitos. Ja mieluiten nopeasti. Me katsojat kaipaamme realitystä nimenomaan ristiriitoja – ei reittejä. Me odotamme hetkiä, joissa joku alkaa itkeä, vaikka kyyneleetkin ovat suomalaisessa televisiossa tunnetusti sensuroitu paheksuntilla.

Joten lauantaisin klo 19.30 saat meidät ruudun ääreen. Mutta meidän kiinnostuksemme – no, se pysyy mukana joka päivä. Tervetuloa Race Across the Feels.

— Kaisa Rantala, joka katsoo realityä kuin Fanny seurasi Aleksisia: epäillen, lumoutuneena – ja vaistoten, että juuri nyt on käynnissä jotain, mikä saattaa muuttaa kaiken.