Sanin järkyttävä lähtö Petollisissa – tosi-tv:n draama iski suoraan sydämeen

Joskus tosi-tv yllättää sillä, kuinka syvälle se osaa iskeä. Ja tällä viikolla Petolliset-sarjan uusi jakso ei vain koputtanut sydämeen – se heitti oven selälleen ja marssi sisään stilettikorkokengillä. Nimittäin Sani, tuo suomalaisen popin sulotar, sai yllättävän ja sydäntä särkevän lopun Vanajanlinnan valtapelin keskellä.

Muistatko sen hetken, kun Broadway-musikaalissa päähenkilön sydän särkyy yleisön silmien alla, ja lavalla itkettää niin, että koko sali nyyhkii mukana? No, suunnilleen sellainen hetki koettiin nyt. Kristallikruunut kilisivät paikoillaan ja selän takana kuiskittiin, mutta kun Sani joutui ulosäänestetyksi, kaikki hiljeni — ainakin hetkeksi.

Sani, joka tähän asti oli kulkenut linnassa kuin romantiikan aikakauden päähenkilö, joutui astumaan alas parrasvaloista tavalla, joka tuskin jätti ketään kylmäksi. Hän ei ollut juonittelija eikä varjoissa väijyjä – vaan pelaaja, joka pelasi tunteella, ei taktiikalla. Ja se saattoi olla hänen kohtalonsa.

Äänet ropisivat pöydälle kuin kylmää vettä niskaan – ja sitten tuli Tiina. Kyllä, sama Tiina, joka vielä hetkeä aiemmin näytti pitävän Sania ystävänään. Hän heitti pelinappulansa kuin vilkaisisi hetken pidempään peiliin – ja päätti, että Sanin tarina päättyy tähän. Ja mitkä sanat vielä siihen perään!

”Olen uskonut kaiken, mitä olet minulle sanonut. Tähän päivään asti.”

Se lausahdus olisi voitu kirjata suoraan antiikin draamasta – tai Brutus olisi voinut kuiskata sen Caesarin korvaan juuri ennen viimeistä iskua.

Itku ei ollut feikkiä. Pettymys ei ollut pelkkä ohjelman osa. Sani murtui aidosti – hetki oli rehellinen, raaka ja silti hillityn kaunis. Täynnä sellaista haavoittuvuutta, jota harvemmin näkee kameran edessä. Ja juuri siksi se osui. Tämä ei ollut pelkästään yksi poisäänestys – tämä oli käännekohta.

Petollisten koveneva peli

Petolliset ei ole pelkkää viihdettä. Se on ihmisluonteen palapeli, josta puuttuu aina se yksi pala. Jokainen jakso on kuin psykologinen testi:

• Mitä jos ystävyyttä voisi pelata kuin korttipakkaa?
• Miten tulkita hymyjä, jos ne voivat peittää terävimmät salaisuudet?

Sanin lähtö sysäsi sarjan aivan uudelle tasolle. Peli kovenee. ”Uskollisten” ja ”Petollisten” rajaviivat hämärtyvät. Tänään joku hymyilee silmät loistaen – aivan kuin heillä ei olisi kiire vilauttaa veistä selän takaa. Ensi viikolla he voivat hyvinkin olla seuraavat, jotka putoavat.

Hetki, joka jää

Mutta palataan vielä Sanin hetkeen. Hän astui pois lavalta niin kuin vain vanhan liiton diiva osaa – kyyneleet silmissä, mutta ryhti suorassa. Hänessä oli sellaista klassista eleganssia, jota ei voi kehittää strategiakorteilla tai tehdä näkyväksi editoinnilla. Se oli aitoa.

Hän ei osoittanut sormella. Ei syyttänyt. Hän vain astui ulos kuin tietäen, että joskus kruunu ei jää sille, joka sen eniten haluaa – vaan sille, joka osaa kantaa tappionsa tyylillä.

Ja se, ystävät, on viihdettä parhaimmillaan.

Petolliset jatkuu – ja me seuraamme

Nyt kun Sani on poissa, yksi asia on varma: peli ei pysy samana. Tunteet on lyöty pöytään, ja me katsojat istumme sohvalla kuin teatteriyleisö konsanaan – henkeään pidätellen, odottaen kuka pettää seuraavaksi. Ja millä ilmeellä.

Petolliset jatkuu tuttuun tapaan maanantaisin Ruudussa ja Nelosella. Ja vaikka kuinka yrität muuta väittää, tiedät kyllä – et säkään voi lopettaa katsomista.

Me kaikki ollaan koukussa. Ja tiedätkö? Mä en vaihtaisi tätä draamaa mihinkään.

– Veera Väyrynen
(Se, joka uskoo, että paras tosi-tv syntyy silloin, kun tunteet eivät pysy ruudun sisäpuolella)