Sannin unohtunut elokuvadebyytti Miss Farkku-Suomi paljastaa enemmän katsojasta kuin tähdestä
Jokainen tähti aloittaa jostain. Toiset räjäyttävät lavat ensi kertaa äänensä voimin, toiset löytävät tiensä kameran eteen vähän sattumalta – ja sitten on niitä, jotka tekevät hiljaisen ensiesiintymisen jossain sivuroolissa, josta jää jäljelle lähinnä kysymys: miksi juuri hän jäi mieleen?
Hiljainen ensiesiintyminen
Vuonna 2012 ilmestynyt elokuva Miss Farkku-Suomi on juuri tällainen tapaus. Se ei ole mikään suuri elokuvallinen tai urallinen virstanpylväs, vaan enemmänkin pieni kulttuurinen polaroid, hetki ennen kuin Sanni Kurkisuo – myöhemmin koko Suomen popkuningatar – muutti maailman raiteiltaan omilla hiteillään. Tässä elokuvassa ei vielä loista tuo tuttu, särmikäs artisti, vaan aivan tavallinen lukion musiikkilinjan tyttö, kameraan vähän ujosti hymyilevä Sanni.
Käsikirjoituksen varjossa
Elokuva pohjautuu Kauko Röyhkän samannimiseen romaaniin ja kulkee tuttuun kasvukertomuksen kaavaan. 1980-luvun Oulussa haaveilee teini nimeltä Välde paremmasta elämästä – ja Pike-nimisestä tytöstä, jota näyttelee Sanni. Valitettavasti Pike ei ole moniulotteinen hahmo, vaan enemmänkin Välden toivekuva: eteerinen, lähes mykkä, täydellinen. Hänet nähdään objektiivina, ei subjektina. Kamera ihailee, mutta ei kuuntele. Ja Sanni? Hän tekee roolista käsin sen, mitä voi – vailla kunnollista valokeilaa.
Välähdys tulevasta tähdestä
Vaikka Pike-hahmo jää ohuenlaiseksi, Sannissa itsessään välähtää jotain merkittävää. Lopputekstien aikana kuultava Teiniunelmia-tulkinta antaa ensimerkin hänen äänestään, siitä, joka myöhemmin laulaa meille tuttuja kappaleita kuten 2080-luvulla ja Lelu. Hetkeksi aika pysähtyy, ja kameran kautta puhuu jokin aito – ei roolihahmo, vaan ihminen.
Mistä elokuvan voima löytyy?
Ohjaaja Matti Kinnusen Miss Farkku-Suomi tuntuu kuin haaleaksi haalistunut rakkauskirje menneisyydelle. Elokuvan ansiot löytyvät sen musiikista ja tunnelmasta. Riku Mattila tuo Röyhkän sävellykset eloon, ja Mikko Neuvosen esittämä Välde on aidosti koskettava. Katsoja tunnistaa itsensä koulun käytävillä tapahtuvista katseista ja toivottomista ihastuksista.
Harmauden keskivaiheilla
Siitä huolimatta elokuva ei onnistu jäämään kunnolla mieleen. Se ei jää sykkimään mieleen kuten Pitkä kuuma kesä tai Levottomat. Sen parhaat hetket ovat yksittäisiä välähdyksiä, ei laajaa valoa. Mukaan mahtuu toki persoonallisia yksityiskohtia:
- lestadiolaispoikien lämminhenkinen esitys
- Maria Ylipään vaikuttava karisma
Miksi muistamme tämän elokuvan?
Nykyhetkestä katsottuna kiinnostavin asia elokuvassa on Sanni. Ei siksi, että hän olisi loistava juuri tässä roolissa, vaan koska tiedämme mitä hänestä myöhemmin tuli. Häntä ei kuulla kunnolla, ei anneta tilaa – ja juuri siksi tämä debyytti pysäyttää. Se muistuttaa, kuinka usein naishahmot elokuvissa jäävät taustalle, koristeiksi, emmekä katsojina aina kyseenalaista sitä.
Pohdintaa ja jälkisanoja
Miss Farkku-Suomi herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Se ei ole suuri elokuva, mutta se on pieni kulttuurinen muotokuva ajasta, hetkestä – ja yhdestä artistista ennen tähteyttään. Se näyttää meille Sannin hiljaa kameran edessä. Lopulta, vasta hänen musiikkinsa kautta, kuulemme mitä hänellä oli sanottavaa.
Yhteenveto ja arvosana
Arvosana: ★★
- Jos haluat nähdä vilauksen nuoresta Sannista ennen poptähteyttä, tämä elokuva tarjoaa sen.
- Jos rakastat Röyhkän musiikkia ja oululaista nostalgiaa, saatat nauttia tunnelmasta.
- Jos kaipaat tarinaa, jossa päähenkilön ääni todella saa kuulua, suosittelemme kuuntelemaan Sannin levyt – siellä Pike viimein puhuu.
