Seela Sella paljastaa totuuksiaan uudessa elämäkerrassa – hiljaisuuden voima ja intiimikohtausten rajat näyttämöllä
Vähän kuin kulkisi teatterin takahuoneissa – siellä missä meikkiä lisätään tärisevin käsin ja repliikkejä kerrataan hiljaa peilin edessä – huomaa pian, että näyttämö on vain puolet tarinaa. Kulissien takana liikkuu muutakin kuin käsikirjoitus. Siellä liikkuu hiljaisuus.
Jos joku on kulkenut tuon reitin, nähnyt valon ja varjon, se on Seela Sella. 88-vuotias suomalaisen teatterin ja elokuvan ikoni ei enää vaihda roolia toiseen, mutta nostaa nyt esiripun elämässään. Antti Heikkisen kirjoittamassa uutuuselämäkerrassa (Otava) Sella tulee esiintymislavan sijaan näkyviin omana itsenään – suojattomana mutta yhä terävänä, joskus niin suorasanaisena että lukija pysähtyy.
Intiimikoordinaattorit ja sukupolvien jännite
Kirjassa puhuttaneista teemoista yksi koskee intiimikoordinaattoreita – tuoreita ammattilaisia, joiden tehtävänä on luoda turvalliset ja luottamukselliset puitteet intiimikohtauksille.
Sella suhtautuu ilmiöön epäluuloisesti:
“En suoraan sanottuna ymmärrä.”
Seela ei ole koskaan pelannut tiedotuspelin sääntöjen mukaan. Hän ei peittele ajatuksiaan. Hän kertoo, että hänen epämiellyttävät kokemuksensa intiimikohtauksista rajoittuvat yhteen tapaukseen – ja silloinkin hän piti puolensa. Rajat asetettiin itse, tarvittaessa voimalla.
Tässä piilee sukupolvien välinen jännite. Osana aikakautta, jolloin haavoittuvuus ei ollut hyve vaan heikkous, näyttelijän oli opeteltava puolustautumaan yksin. Mutta mitä tapahtui heille, jotka eivät siihen pystyneet?
Sanan paino ja hiljaisuuden muisto
Seela kertoo kirjassa tapauksesta, joka jäi hänen mieleensä kummittelemaan. Kansallisteatterissa kollegaa nöyryytettiin julkisesti – ja Sella vaikeni. Nyt hän sanoo rehellisesti:
“Olis mun pitänyt avata suuni.”
Yksinkertainen lause, jonka paino kantaa pitkälle. Siinä ei ole katkeruutta vaan oivallus – merkki siitä, että ymmärrys voi tihkua hitaasti, mutta vahvasti.
Ymmärryksestä keskusteluun
Sellan suhtautuminen intiimikoordinaattoreihin ei ole ehdoton vastustus – vaan merkki siitä, miten aikakausien kohtaaminen toimii. Miten eri sukupolvet määrittelevät turvallisuuden, ilmaisun vapauden ja työn dynamiikan eri tavoin.
Yksi hänen kommenttinsa kiteyttää tämän ristiriidan:
“Et sä voi tehdä tätä työtä, jos sua ei saa koskettaa.”
Se ei ole pelkkä provokaatio. Se on yritys suojella taiteen ydintä – sitä, joka vaatii myös epämukavuutta, rohkeutta ja rehellistä vuorovaikutusta.
Hiljaisuudesta kasvuun
Ja kuitenkin, kaiken tämän keskellä, Seela ei ole katkera. Hän katsoo taaksepäin ja myöntää, missä olisi voinut olla toisin. Missä hiljaisuus oli helpompaa kuin puuttuminen.
Tämä tekee hänen sanoistaan merkittäviä. Ne eivät ole kuuluisan näyttelijän ohimenevä huomio, vaan rehellinen tunnustus ajalta, jona moni mieluummin vaikeni.
Ne ovat osa suurempaa tarinaa, jossa rohkeus ei aina tarkoita parrasvaloihin astumista – vaan joskus hiljaisen virheen myöntämistä ääneen.
Se kertoo siitä, kuinka kasvetaan – hitaasti, mutta varmasti – kohti ymmärrystä. Ja kuinka ihmisyyden ydin piilee juuri tässä: valossa ja varjossa, tuntemattomissa kulisseissa, ja tunnustuksissa, joita ei käsikirjoitettu.
– Aino Vaaramaa
Kiertelen siellä missä draamaa, hiljaisuutta ja tarinoita, jotka eivät mahdu käsikirjoitukseen.