Tapani Kansa on poissa – Iskelmälegendan laulut elävät ikuisesti

Suomi on menettänyt yhden suurimmistaan. Tapani Kansa – mies, jonka ääni soi rakkaustarinoissa, juhlahetkissä ja elämän särkyneissä kohdissa – on poissa. Hänen tiistainen kuolemansa 76 vuoden iässä jättää jälkeensä tyhjiön, jota ei täytä pelkkä muisteluiden helinä. Se tyhjiö jää soimaan hänen kappaleissaan, niissä, jotka ovat vieneet suomalaisia läpi vuosikymmenten.

Legendaarinen iskelmätähti menehtyi Kotkassa sappirakon leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin. Kaupunki, jonne hän palasi viimeisinä vuosinaan, oli samalla tavalla osa hänen tarinaansa kuin ne suuret estradit, joilla hän loisti vuosikymmenten ajan. Uutisen vahvisti hänen puolisonsa, Nina af Enehjelm, yksinkertaisilla mutta raskailla sanoilla: ”Se tapahtui viime yönä.”

Ääni, joka ei koskaan himmennyt

On harvoja artisteja, joiden voi sanoa antaneen äänensä kokonaiselle sukupolvelle – ja vielä harvempia, joiden laulu jatkaa elämäänsä sukupolvesta toiseen. Tapani Kansan mittava tuotanto ei ole vain kokoelma hittejä – se on osa suomalaisen popmusiikin selkärankaa.

Kaikki alkoi vuonna 1968, kun nuori ja tummatukkainen laulaja valloitti iskelmäkentän käännöskappaleella Delilah. Se ei vain noussut hitiksi – siitä tuli ilmiö. Ja tämä oli vasta alkua. Seuraavat vuodet toivat ikonisia kappaleita, jotka soivat yhä tanssilavoilla ja radiossa:

• R-A-K-A-S
• Melina
• Hopeinen kuu

Mutta Kansa ei jäänyt vain iskelmäfaneille tutuksi. Hän ei pelännyt kokeilla: rockia, diskoa, operettia – jopa Eino Leinon runoutta.

Kahden maailman kulkija

Tapani Kansa oli harvinainen tapaus: artisti, joka tunsi kotinsa niin suurissa konserttisaleissa kuin kesäisten työväentalojen lattioilla. Hänen taiteessaan eli aina jokin särö – melankolia, jollaista ei voi vain opetella, vaan joka on elettävä. Se puhutteli, koska se tuntui aidolta.

Elämä ei ollut hänelle pelkkää hohtoa ja aplodeja. Hän kamppaili myös terveysongelmien kanssa, ja vuonna 1998 hänelle diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Välillä hän vetäytyi julkisuudesta, mutta aina palasi – yhtä karismaattisena, yhtä suorasanaisena, yhtä erottamattomana osana suomalaisen musiikin historiaa.

Viimeisinä vuosinaan hän palasi Kotkaan, lähemmäksi lapsuuttaan ja juuriaan. Hän oli aina ollut oma tiensä kulkija, ja on jotenkin sopivaa, että matka päättyi sinne, mistä se oli kerran alkanut.

Musiikki elää, muisto ei haalistu

Kansa ei ollut vain artisti – hän oli aikakauden symboli. Ja nyt, kun hän on poissa, tuntuu kuin yksi luku suomalaisen musiikin historiassa olisi sulkeutunut.

Mutta hänen laulunsa eivät ole vain menneiden muisteloiden soundtrack. Ne kaikuvat edelleen juhlissa, radiossa, automatkoilla, tanssilattioilla – jokaisessa hetkessä, jossa suomalainen tuntee ja elää. Tapani Kansan perintö ei vähene vuosien myötä, sillä niin kauan kuin joku hyräilee R-A-K-A-S-kertosäettä tai laittaa Delilahin soimaan aamuyön tunneilla, hän on edelleen läsnä.

Iskelmän kuningas on poissa. Mutta viimeinen säe ei hiljene. Se jää kaikumaan – yhtä ajattomana kuin legenda itse.