Tapani Kansan viimeinen kappale – rakastetun iskelmätähden koskettava poismeno ja elämän tarina

Joskus elämä pysäyttää. On hetkiä, jotka tuntuvat leikkaavan suoraan koko kansan sydämeen – ja Tapani Kansan kuolema oli juuri sellainen. Hän ei ollut “vain” laulaja. Hän oli ääni, tulkitsija, charmikas herrasmies, joka teki suomalaisesta iskelmästä silkkaa taidetta. Hän eli musiikkia – ja sai meidätkin tuntemaan, että jokaisessa säkeessä oli pala meitä.

Mutta kuten niin usein käy, suuret tarinat eivät saa suurta finaalia. Tällä kertaa kappale katkesi kesken.

Tiistaiaamu ei tiennyt sääliä

Kun tieto tuli – että Tapani Kansa, 76, oli poissa – se iski kuin väärään aikaan soiva puhelin: hämmentäen, pysäyttäen, valmiiksi kyynelehtivän päivän. Kyseessä ei ollut pitkä sairaalajakso tai rauhallinen jäähyväinen. Ei, kaikki tapahtui nopeasti – ehkä liiankin.

Vatsakipu, sappileikkaus, kotiloma – ja sitten, äkisti, uusi ambulanssikyyti. Sairaus ei ollut antanut varoittavaa huutoa ennen kuin oli liian myöhäistä.

”Minusta oli virhe lähettää hänet kotiin”

Tapanin puoliso, näyttelijä ja ohjaaja Nina af Enehjelm, ei piilotellut pettymystään. Hän puhui julkisesti – järkyttyneenä, muttei katkeroituneena – siitä, miten miehensä kotiutettiin liian aikaisin.

Tapani ei ollut kunnossa. Hän oli kivulias, mutta toiveikas. Oli suunnitelmia, matka Prahaan Artomerisalolle… Niin kuin elämä vain jatkuisi. Mutta niin ei käynyt.

Sappileikkauksen piti olla rutiini. Se ei ollut.

Veljesten hetki ennen hiljaisuutta

Tapanin veli, Seppo, oli paikalla sinä iltapäivänä, kun Tapani haettiin sairaalasta. He kävivät yhdessä jääkaapin sisältöä läpi, puhuivat arkisista asioista. Ihan tavallinen hetki – juuri siksi niin arvokas. Sellainen, jonka vasta jälkeenpäin tajuaa olleen viimeinen.

Kun musiikki vielä soi hiljaa taustalla ja kauppalista oli puoliksi valmis.

Sitten tuli yö, uusi ambulanssikyyti, uusi leikkaus.

Tällä kertaa näyttämöllä ei enää odottanut mikrofoni – vaan lopullinen hiljaisuus.

Hoitovirheen varjo?

Tapanin kuolemaan liittyy kysymyksiä, joita ei helposti pyyhitä pois:

• Voisiko hän olla täällä vielä, jos asiat olisi tehty toisin?
• Kotiutettiinko hänet liian aikaisin?
• Oliko sisäisen verenvuodon oireet nähtävissä?

Se on inhimillistäkin isompi kysymys – ei vain yhden laulajan, vaan jokaisen meistä tulevaisuuden kannalta. Sillä tämä ei ole vain tarina menetyksestä, vaan myös järjestelmästä, joka ei ehkä toiminut, kun sitä eniten tarvittiin.

Rakkaus, joka ei tarvinnut otsikoita

Yli 40 vuotta yhdessä – niin pitkään Nina ja Tapani kulkivat rinnakkain. Ilman suuria rakkaudentunnustuksia iltapäivälehdissä. He eivät olleet julkisuuden pariskunta. He olivat yksityisiä: kahden ihmisen välinen rytmi, joka toimi ilman sanoja.

Tapani oli kotonaan runoissa ja hiljaisuudessa, ei some-päivityksissä tai punaisilla matoilla. Hän valitsi tarkkailijan roolin, sielukkaan olemisen, jossa joka ele ja sävel merkitsivät enemmän kuin tuhat sanaa.

Viimeiset vuotensa hän vietti Kotkassa – kaukana pääkaupungin vilinästä, lähellä niitä maisemia, joissa hänen tarinansa kerran alkoi. Se tuntuu nyt melkein liiankin symboliselta – että hän palasi sinne, mistä lähti.

“Delilah” ja ikuisen sävelen alku

Vuonna 1968 Tapani lauloi Delilahin – ja sillä hetkellä iskelmän taivas raottui jollekin uudelle. Hänestä tuli romantikko, kapinallinen, runonlaulaja. Hän venyi klassisesta rockiin, uskomattoman monipuolisena esiintyjänä. Hän ei mahtunut lokeroihin – eikä hän koskaan yrittänytkään.

Kun hän lauloi “Äidin pikkupoikaa”, moni saattoi kuulla oman lapsuutensa äänen. Hän puki herkkyyden lauluiksi aikana, jolloin miehiltä odotettiin muuta. Ja juuri siksi hän vaikutti.

Sävel on poissa – mutta ei unohdettu

Tapanin kuolema on enemmän kuin menetyksen suru. Se on pysähdys. Herätys ymmärtämään, miten ainutlaatuisia nämä ääret ovat, miten haurasta on lahjakkuuden takana oleva ihminen. Ja miten suuria ne hetket ovat, kun joku kuljettaa meitä vuosikymmenten ajan läpi omien tarinoidemme – ilman että pysähdymme sanomaan: kiitos.

Nyt hänen äänensä on hiljentynyt. Mutta ne hetket, kun yleisö hiljeni hänen alkaessa laulaa, jäävät meihin. Jäljelle jää tulkinta, sävel, muistikuva. Hetket, joissa hänen äänensä tuntui hetken verran olevan meidän oma.

Tapani Kansan elämä ei ollut pelkkä diskografia.

Se oli kokonainen runo – ja nyt se on saanut viimeisen säkeensä.

Lepää rauhassa, Tapani. Kiitos jokaisesta nuotista.