Ylen toimittajaskandaali: Nuutti Takkisen tapaus paljastaa median työolojen epäkohdat
Kuvittele tilanne. Olet tehnyt samaa työtä vuosien ajan, kerta toisensa jälkeen määräaikaisella sopimuksella, ilman vakituista asemaa. Kollegasi samassa toimituksessa ansaitsevat parempaa palkkaa ja saavat enemmän etuja kuin sinä, vaikka teette täsmälleen samaa työtä. Lopulta, kun päätät taistella oikeuksistasi, työnantajasi—Suomen suurin mediatalo Yleisradio—joutuu oikeudessa tilille.
Juuri näin kävi toimittaja Nuutti Takkiselle, jonka tapaus on nostanut esiin vakavia kysymyksiä suomalaisen median työolosuhteista. Hovioikeus antoi selkeän tuomion: Yle oli kohdellut häntä laittomasti. Mutta tämän oikeustaistelun takana on paljon enemmän kuin pelkkä yksittäinen sopimusriita—se kertoo laajemmasta ongelmasta, joka koskee koko alaa.
Kaksikymmentä määräaikaista sopimusta – eikä vakituista paikkaa?
Takkinen työskenteli vuosia tutussa Puoli seitsemän -ohjelmassa määräaikaisin sopimuksin, mutta vakituista työsuhdetta ei koskaan tullut. Sen sijaan hänelle tarjottiin sopimus sopimuksen perään—peräti 20 kertaa. Tämä ei ole vain kyseenalaista, vaan myös lainvastaista, kuten hovioikeus lopulta totesi.
Hänen palkkansa oli alhaisempi kuin vakituisten työntekijöiden, eikä työsuhde tarjonnut samoja etuja kuin muille:
- Vähemmän lomapäiviä
- Heikompi työterveyshuolto
- Epätasa-arvoiset työehdot, vaikka työn sisältö oli sama
Kun tilanne jatkui vuodesta toiseen, Takkinen teki lopulta sen, mitä moni muu ei uskalla tai pysty tekemään: hän vei asian oikeuteen. Lopputulemana Yle määrättiin maksamaan hänelle korvauksia. Summana 5 085,54 euroa ei ehkä horjuta Ylen budjettia, mutta sen merkitys on periaatteellinen—tässä tapauksessa työntekijä voitti.
Median kulissit: freelance-maailman nurja puoli
Takkisen oikeusjuttu ei ole vain Ylen ongelma. Se kertoo laajemmasta ilmiöstä media-alalla, jossa määräaikaisuuksista ja freelancereista on tullut tapa kiertää vakituisten työntekijöiden tarjoamia velvoitteita ja turvaa.
Toimittajat ovat siinä erikoisessa tilanteessa, että heidän tehtävänsä on paljastaa yhteiskunnallisia epäkohtia—mutta usein heidän omat työolosuhteensa eivät kestä päivänvaloa. Freelancereita kohdellaan helposti kuin kertakäyttötavaraa: tarpeellisia ja arvokkaita, mutta silti jatkuvasti vaihdettavissa uusiin tekijöihin.
Ja ironista kyllä—juuri Yle, joka tekee tutkivaa journalismia työelämän väärinkäytöksistä ja heikossa asemassa olevien kohtelusta, jäi nyt itse kiinni samanlaisesta toiminnasta.
Mitä seuraavaksi?
Takkinen on sittemmin siirtynyt töihin Nelonen Medialle, ja voidaan toivoa, että siellä hänen työehdoistaan pidetään parempaa huolta. Yle puolestaan joutuu jälleen kerran miettimään omaa julkisuuskuvaansa—ja sitä, miten uskottavaa sen viestintä on, jos toiminta kulissien takana näyttää aivan toisenlaiselta.
Mutta yksi kysymys jää silti ilmaan. Kuinka moni toimittaja on samassa tilanteessa, mutta ei vain pysty tai uskalla haastaa suurta mediataloa oikeuteen? Olisiko Takkisen tapaus lähtenyt liikkeelle lainkaan, jos hän ei olisi ollut tunnettu ja kokenut ammattilainen?
Journalismi on tärkeä ala, ja sen tekijät ansaitsevat asianmukaiset työolot. Mutta jos alalla toimivat eivät voi itse luottaa oikeudenmukaiseen kohteluun, kuinka paljon tämä vaikuttaa siihen, minkälaisia tarinoita meille kerrotaan?
Takkisen tapaus on muistutus siitä, että mediassa totuus ei aina löydy pelkästään otsikoista—vaan myös niiden taustalta.
